Juhannuskävely Varkaudessa: mietteitä ja muistikuvia

Kaupunki _ Itkonen 2016
Luin aamupäivällä V. A. Koskenniemen matkakirjaa Etruskien haudoilta nykypäivien Italiaan, joka ilmestyi vuonna 1939. Saatesanat saivat minut hätkähtämään. Ne sopivat luonnehtimaan myös tätä vuoden 2016 nykyhetkeä (s. 6): ”Kuinka vähän syytä toivoon ja optimismiin onkaan tällä hetkellä, vuotta myöhemmin! Ruudinsavu leijuu nyt samoilla maanrajoilla, missä kahden suuren kansan miehet ja naiset vuotta aikaisemmin tapasivat toisensa korjaamassa auringon ja maan antimia. Apokalyptinen kauhununi on muuttunut synkäksi todellisuudeksi eikä kukaan voi vielä nähdä sen menetyksen suuruutta, minkä ihmisyys ja sivistys ovat kärsineet ennenkuin ne hävityksen voimat, jotka nyt ovat päästetyt irti, ovat sidotut. Mutta jos ihmiskunta haluaa elää, ei se voi luopua eilisen muistoista eikä huomisen toivosta.”

Kävely on filosofinen tapa kulkea maiseman sisään, osaksi sitä. Myös tieto ajankohdasta eli juhannuksesta kohottaa koko olemistunnelmaa. Ehkä keskikesä onkin juuri otollisin hetki kulkea suomalaisuuteen ja suomalaisuudessa. Kiertotiellä käyskennellessäni olisin ennen muinoin kävellyt – kuvaannollisesti ilmaistuna – vetten päällä.

Oikealla puolellani oli kerrostunutta teollisuushistoriaa. Siinä yksityinen, paikallinen ja kansallinen entisyys olivat sisäkkäisinä olemiskehinä. Vasemmalla puolellani Huruslahti jatkui vihreyden keskellä mutkittelevana uomana tai kapeikkona. Sen pohjukassa kulkee Solantie. Tai sillä nimellä sitä ainakin silloin joskus kutsuttiin. Miksi niin moni ihminen pitää tekotodellisuutta tätä värikylläistä ja elävää elämää henkivää olomaailmaa parempana? Mieleen kohosi vääjäämättömästi ajatus sähköistyneestä jumalasta.
Solantie _ Itkonen 2016D
Kun vain osasi ja halusi katsoa, oli mahdollisuus nähdä kukkia, lintuja, oravia, jäniksiä ja vinhasti eteenpäin liikkuva, tuulenhenkäyksen nostattama viri veden pinnassa. Valkoisista pilvistä oli kehkeytynyt erilaisia kuvioita keskelle taivaan sineä. Mistä syystä olisi täytynyt tuijottaa matkapuhelimen pientä näyttöä ja yrittää löytää keinotekoisia tekotodellisuuden epäasioita? Eikö kannattaisi olla pikemminkin kiinnostunut olevaisuudesta kuin epäolevaisuudesta. Nyt on myös kysymys aitoudesta ja epäaitoudesta. Pokémon-hahmolla ei ole vastinetta todellisessa maailmassa. Se ei siis ole edes kuva jostakin alkuperäisestä vaan silkka kuvitelma jostakin, mikä ei lainkaan ole. Miksi se sitten kiehtoo ihmistä enemmän kuin jokin todellisesti oleva?

Nykyhetkeä vaikuttaisi hallitsevan sähköisen tai otaksutun, periaatteessa mahdollisen ulottuvuuden palvonta. Se merkitsee kuitenkin aina epämaailmaa. Silti siitä puhuminen ja sen palvonta ovat alkaneet muistuttaa uskonnollista rituaalia. Sen vuoksi saattaisi olla paikallaan puhua sähköistyneestä jumalasta. Mikään ei tunnu enää olevan yhtään mitään virtuaalisuuteen verrattuna. Pitäisiköhän asiantilasta jo huolestua?

Kun seisoin Komminselän sillan kaaren alla, oli kuin olemispylväät olisivat kannatelleet aikaholvia. Lukuisat nykyisyydet olivat siihen mennessä jo siirtyilleet tulevaisuudesta läsnäolon kautta menneisyyteen. Ehkä aika onkin tila tai maisema, jonka ihmiset kohtaavat ja jonka sisällä he eteenpäin vaeltavat. Olinko nykyhetken rannalla? Vai sijaitsiko nykyhetki vastarannalla? Olemispylväistö seisoi joka tapauksessa edelleen vakaasti alkuperäisillä sijoillaan.
Silta _ Itkonen 2016
Tässä samassa kohdassahan menneet sukupolvet aikoinaan kävivät kesäisin uimassa. Lienevätkö ihmiset silloin kyenneet edes uneksimaan olemispylväistön tulevasta aikakaudesta? Ainakaan matkapuhelimia he eivät silloin tuijottaneet. Maailma oli heille läsnä todellisena maailmana, jota tekotodellisuus ei ollut saanut katoamaan. Kenties siihenkin aikaan joku käytti korkeimman kesän hetkensä filosofisiin pohdiskeluihin. Silloin ei aika olisi missään tapauksessa mennyt hukkaan. Eikä yksikään ajatus olisi ollut susi jo mieleen putkahtaessaan.

Erityiskiitos kuuluu Savontien R-kioskissa työvuorossa olleelle nuorelle naiselle. Hän jaksoi olla ystävällinen, vaikka sulkemisaika alkoikin olla käsillä. Coca-Cola Zero maistui siitäkin huolimatta, että kylmäkaappi oli epäkunnossa. Sain ostoksistani kuitin pyytämättä. Mitenkähän minun olisi mahtanut käydä Leppävirran R-kioskissa? Olisikohan mahdollinen kuittipyyntöni kuitattu pelkällä hymyllä? Eihän siinä hymyssäkään mitään vikaa olisi ollut.

Jätä kommentti

*