Kaikuja Kuopiosta

Minna Canth

Jo opiskeluaikana luin Minna Canthin koko tuotannon. Erityisesti pidin praktikumista, joka keskittyi Canthin teosten perinjuuriseen tarkasteluun. Sittemmin olen nähnyt useita kirjoista tehtyjä elokuva- ja teatterisovituksia. Usein ylipääsemättömiltä tuntuviin ongelmiin ratkaisijaksi tulee mielen järkkyminen. Varsinkin elokuvissa tuonkaltaiseen tilanteeseen saadaan voimaa ja mahtipontisuutta jyhkeästi soivan musiikin avulla. Arvostelijat ovat nähneet menettelyssä pelkästään teatraalisuutta. Sillä tavoin elokuvakerrontaan on kuitenkin saatu puhuttelevuutta. Se seikka on kriitikoilta jäänyt huomaamatta. Tahallisestiko?

 

Kuopiossa on oiva tilaisuus toteuttaa ajallis-kulttuurisia flanöörivaelteluja. Kävellen ihminen pystyy siirtymään miljöön osaksi. Silloin syvämietteinen flandeeraus pitkin Kuopion katuja onnistuu. On hyvin antoisaa kuljeskella anonyymina hahmona eri puolilla ja tehdä samalla kaupunkihavaintoja. Tällainen vaeltelu ei yhdisty pinnalliseen turismiin vaan kultivoivaan Kuopio-pohdiskeluun.

 

Anakronismi merkitsee johonkin määränykyisyyteen kuulumatonta asiaa. Se siis tarkoittaa jonkin seikan näyttäytymistä väärässä nykyhetkessä. Usein siihen liittyy myös ajallinen ja kulttuurinen juurettomuus. On kuin jotakin ylimääräistä ja irrallista olisi ilmestynyt vallalla olevaan ajankuvaan ja paikan henkeen. Onkohan Minna Canthillekin käynyt niin?

 

Kuopion kaupunginteatterissa esitetään parhaillaan näytelmää ”Minna & Maria”. Sitä kutsutaan tutkimusmatkaksi 1800-luvulta nykypäivään. Näytelmässä kohtaavat ja aikamatkaoppaina toimivat Minna Canth ja Maria Jotuni. Tähän teatterikappaleeseen yhdistyy eittämättä myös anakronismin idea. Eli lähtökohta on varsin kiinnostava.

 

Edellä kuvatun kaltaiseen anakronistisuuskudelmaan kiinnittyy niin ikään Minna Rytisalon ”Rouva C.” -romaani. Vain taide pystyy tekemään tosiksi tämänkaltaiset aikamatkat. Silloin mahdollisten maailmojenkin ulottuvuus voi toteutua. Todellisessa todellisuudessa ihmisen on valittava vain yksi tulevaisuus ja hylättävä kaikki muut vaihtoehdot. Lienee siis syytä turvautua taiteellisuuden ihanteeseen ja toteuttaa sanallis-kuvallinen matka kirjallisuuden valtakuntaan.

 

Hautakivessä näkyy heijastus tulevaisuudesta. Siinä on kaksi hahmoa, jotka ovat ottamassa aikavalokuvaa. He ovat vierailleet myös Kuopion korttelimuseon mielenkiintoisessa Minna Canthin salongissa. Siellä katse on suuntautunut nykyisyydestä entisyyteen. Hautakivestä peilautuva kuvajainen havainnoi olemista menneisyydestä kohti nykyhetkeä. Alkusyksyn aurinko saa maiseman hohtamaan kirkkaana. Tästä on hyvä siirtyä kohti Minna Canthin kypsän iän muistopatsasta.

Käsillä on suven ja syksyn taitekohta. Ruoho ja lehdet vielä vihertävät. Tuuli jo kuitenkin puhaltaa kulkijan kasvoihin syksyistä viileyttä. Siellä, nurmen reunassa on Jyväskylästäkin tuttu veistoshahmo. Nuoruuden päivien patsas Jyväskylän kirkkopuistossa on kuva hoikasta Minna Canthista. Ikä ilmenee Kuopion muistopatsaassa arvokkuutena ja levollisena itsevarmuutena. Hahmoa on helppo kunnioittaa.

 

Heti sodan jälkeen ilmestyi Greta von Frenckell-Thesleffin tärkeä teos ”Minna Canth” (1944). Taitavan suomennoksen on tehnyt Tyyni Tuulio. Jo alkulauseet ovat puhuttelevia (s. 5): ”Tuntuu melkein enteelliseltä, että Minna Canth, suomalaisen kirjallisuuden ensimmäinen myrskylintu, syntyi kevätpäiväntasauksen tuulisena murrosaikana. Hänen syntymäpäivänsä on 19. maaliskuuta, mikä hänen hämäläisellä kotiseudullaan tunnetaan pahana pyrypäivänä.” Radikaalin ja aikaansa edellä olleen Canthin ajattelussa väikkyi myös vankkumaton kristillisyys. Ehkä se piirre hänen näkemyksissään ja vakaumuksessaan edustaa sekä omaa aikaansa että ajattomuutta. Ihmisen on hyvä turvata johonkin tai Johonkin. Itse kunkin olisi syytä perehtyä Minna Canthin elämään ja teoksiin. Se saattaisi auttaa arvostamaan myös nykypäivää.

Jääkärit

Kuopion Isolla hautausmaalla sijaitsee sankaripatsas ”Katkotut kahleet”. Veistoksen teki Emil Halonen vuonna 1920. Se valmistui sisällissodassa 1918 kaatuneiden jääkäreiden muistoksi. Tämä taideteos on pysäyttävä ja paljonpuhuva.

 

Tutkimusta lienee olemassa kahdenlaista: aiheen innoittamaa ja kohauttamaan pyrkivää. Jääkäreistä tehty viimeisin selvitys voi olla hengeltään ja luonteeltaan kummankin lainen. Tähdellinen se on arvatenkin ollut.

 

Olen katsonut lukuisia kertoja Toivon Särkän vuonna 1948 ohjaaman elokuvan ”Neljästoista vieras”. Sen miespääosassa oli Rolf Labbart. Naispääosaa esitti Ghedi Lönnberg. Pidän elokuvasta. Tuntuisi kummalliselta ja epäoikeudenmukaiselta nähdä Rolf Labbartissa ainoastaan Saksaan vapaaehtoisena lähtenyt SS-mies. Vaikka epäilemättä hän ulkoiselta olemukseltaan vastasikin senaikaisia ihmisihanteita. Suurmiespalvontaan ja vasta päättyneeseen sota-aikaan viitattiin kekseliäästi elokuvassa ”Kalle Aaltosen morsian”. Sekin valmistui vuonna 1948, ja ohjaajana oli Ossi Elstelä. Labbart näytteli toista pääosaa ja oli toinen perämies Kalle Aaltonen. Hänen univormuun sonnustautuneella hahmollaan luultavasti tavoiteltiin rehtiyttä ja miehekkyyttä. Rolf Labbart sopi sankarin rooliinsa erinomaisesti.

 

Aarne Mustasalon teos ”Kun itämyrsky vinkui” julkaistiin vuonna 1930. Sen alaotsikkona on ”Romaani vapaustaistelujen ajoilta”. Mottoteksti kuuluu: ”Omistetaan kaatuneiden äideille.” Kirjan nimelle annetaan lyhyt selitys jo alkulehdillä (s. 10–11): ”Kun valkoiset voimat, jotka yön kuluessa koottiin Säiniöön, seuraavana aamuna alottivat hyökkäyksen linnoitusta vastaan, olivat sen laajat varustukset taas vahvasti miehitetyt ja murhaava tuli kohdistui nyt eteneviä ketjuja vastaan. Hyökkäys pysähtyi koko rintamalla. – Itämyrsky vinkuu, sanoivat jääkärit. Nyt alkoi Viipurin piiritys.”

 

Aarne Mustasalo oli jääkärieversti ja oikealta nimeltään Heikki Nurmio. Hänen tuotantoaan tarkastelen laajemmin ja seikkaperäisemmin tänä keväänä ilmestyvässä teoksessani.

Hotellihuone

Kun flanöörinä kuuntelee Kuopion kaikuja, ei ole lainkaan yhdentekevää, mihin majoittuu. Paikaksi sopii tätä nykyä Scandic-ketjuun kuuluva hotelli Atlas. Muut majapaikat eivät vaatimuksia täytä. Vaihtoehdoksi on syytä valita keittokomerollinen huone. Atlas edustaa sekä perinteitä että menneiden päivien tyylikkyyttä. Samaan flanöörille kelpaavaan loistoluokkaan kuuluu niin ikään Scandic Aulanko Hämeenlinnassa. Yhtäläistä ylellisyyttä yhdistyi Rovaniemen alkuperäiseen Pohjanhovi-hotelliinkin.

 

Eksistentiaalisissa kaiuissa Kuopiosta soi kulttuurinen ajansävel. Sitä tulisi jokaisen kaupunkimatkailijan pysähtyä kuuntelemaan. Se on aidon savolaisuuden olemishuminaa.

Jätä kommentti

*