Kissakoskenkadulla kerran

Tehtaan huminasta ja jykevien puiden lehtevästä siimeksestä se alkoi. Molemmin puolin sitä reunustivat vanhat puutalot. Ne olivat tulvillaan elämää. Nyt ei ole kyse kartan numerointiin perustuvasta alusta, vaan on kyse puhtaasti yhden ihmisen kokemuksellisesta Kissakoskenkadusta. Silloin tämä alku on ainoa todellinen alku. Sanokoon virallinen merkintätapa asiasta mitä tahansa. Se on joka tapauksessa tässä yhteydessä virheellinen.
 
Kaikkein jännittävin osa katua oli juuri tuo hämyinen seikkailualku. Ainakin mielikuvituksessa puiden oksastot muodostivat sen sivuille ja ylle vihreän lehtikäytävän. Kummallakin sivulla olevat talot olivat L-kirjaimen mallisia. Tosin molemmat sakarat olivat yhtä pitkiä. Niiden takana olivat samanmuotoiset vastinkappaleet, jolloin syntyi ajatus jonkinlaisesta osittain sulkeutuvasta pihapiiristä. Kun katua jatkoi eteenpäin, tulivat I-rakennukset. Ne olivat kuin pitkiä ja kapeita aakkosrakennuksia. Niitä olikin hyvä katsella ennen koulun ja varsinaisen opintien aloittamista. Kenties kulkijat kutsuivatkin niitä mietteissään leikkikoulukirjaintaloiksi. Tai niin taisi ainakin tämän tarinan hyvin nuori kertoja silloin tehdä.
 
Pihat olivat oivallisia leikkipaikkoja. Ei silloin tarvinnut pohdiskella mahdollista kokonaissuunnitelmaa, joka sisälsi puutarhaelementtejä. Eli sitä tosiota, että selvän ennakkohahmotelman mukaan alueille olisi istutettu sireenejä ja kirsikkapuita. Musta- ja punaherukkapensaat olivat myös olennainen osa pihasommitelmaa. Koivujakin oli jätetty rytmittämään istutettujen lajien systemaattista sijoittelua. Seikkailullisesti kuitenkin keskeisin seikka oli orapihlaja-aita. Sen erikokoisista aukoista pystyi luikahtelemaan todellisuudesta toiseen. Silloinkin siirtyily ulottuvuuksien välillä alkoi ja päättyi nimenomaan Kissakoskenkadulle. Pensasaitakin voi siis olla paljon enemmän kuin pelkkä pensasaita. Se kykenee erottamaan maailmoja toisistaan. Ja se on hyvin tärkeä asia leikin onnistumisen kannalta. Tai ainakin silloin ennen se oli merkityksellinen seikka. Ilman pensasaitaa moni seikkailu olisi jäänyt toteutumatta.
 
Ympäristössä asui monilapsisia perheitä. Osa lapsista oli tuttuja, osa etäisiä ja tuntemattomia. Varmasti useiden perheiden miehet, isät olivat olleet sodassa. Kukaan ei siitä asiasta kuitenkaan mitään puhunut. Joskus jotkut miehet huusivat kovalla äänellä sanattomasti: kuului vain yhtäjaksoista, päihtyneen ihmisen huutoa. Ehkä he sillä tavoin yrittivät vapauttaa itsensä sodan peloista ja kaatuneiden aseveljien kaipauksesta. Jotkut heistä kuolivat nuorina. Kaikkien suonissa tuntui virtaavan yhtiön veri. Valtimonkäynti mukaili tehtaan rytmiä. Ei se välttämättä ollut mikään huono seikka. Oli siinä mukana myös tae toimeentulon turvasta ja jatkuvuudesta. Kaiken taustalla väikkyi toimitusjohtaja Leif Glöersenin suuri kasvokuva. Isällisen patruunan tavoin hän mittaili katseellaan alaisiaan. Oliko niissä silmäyksissä sitten ystävällisyyttä vai ylimielisyyttä – kukaties hivenen kumpaakin.
 
Kun Kissakoskenkatua kulki eteenpäin, saapui punatiilisen Tehtaan koulun kohdalle. Oli erinomaista, että Varkaudessa oli yhteisopetusta. Ei ollut siis erikseen tyttö- ja poikakouluja, vaan tytöt ja pojat olivat luokissa yhdessä. Sen takia myös yhteislyseolla oli oma sivistyksellinen tähdellisyytensä. Osa opettajista oli ammattitaitoisia. Jotkut olivat otteiltaan liian kovakouraisia. Ruumiillisen koskemattomuuden ihanne ei liene ollut heidän olennaisin ohjenuoransa. Kolmannella ja neljännellä luokalla opettajana oli ehdottoman oikeudenmukainen ihminen. Hän lopetti orastavan kiusaamisen ihailtavan päättäväisesti. Kiusaaminen loppui siihen, kertakaikkisesti. Tämä opettaja oli edistyksellisyyden ja tasapuolisuuden ilmentymä. Englantiakin hän äänsi tyrmistyttävän hienostuneesti. Hän oli erittäin taitava työssään.
 
Kadun toiselle puolelle jäävä aukio oli talvisin luistelukenttänä. Siellä viihdyttiin hyvin kouluajan päätyttyäkin. Vaikka tämä kertomus on yleisesti nimetön, on tässä kohdassa tehtävä poikkeus: serkukset Arja ja Sirpa Hirvonen olivat innostavia luisteluhippaleikkitovereita. Terveisiä molemmille!
 
Koulun aitaan oli kiinnitetty vaalien aikaan ehdokkaiden kasvokuvamainoksia. Yksi mottolause jäi mieleen lähtemättömästi: ”V. J. Sukselainen saa asianne luistamaan!” Vasta myöhemmin selvisi, että hän oli myös yhteiskuntatieteiden tohtori ja kuulunut nuorena ylioppilaana Akateemiseen Karjala-Seuraan. Tuomelan kioski ja yhden pennin maksaneet nallemakeiset, ”penninnallet”, kiinnostivat paljon enemmän. Samoin sykähdytti pulkalla laskeminen alas kirkonmäkeä. Sillä nimellä Kissakoskenkatuun viettävää rinnettä silloin kutsuttiin. Sinne päästäkseen oli ylitettävä Savontie. Kirkontalon isot pojatkin vaikuttivat pelottavilta. Heidät kannatti kiertää kaukaa.
 
Kirkontalon alakerrassa oli kaksi keskenään kilpailevaa ruokakauppaa. Toisesta käytiin ostamassa kannellisen metallikannun kanssa maitoa. Kantta tiivistämään oli sen ympärille usein kääritty voipaperia. Silti maito joskus läikkyi kannusta ulos. Oli kai olevinaan niin kiire johonkin, että kotiin oli mentävä takaisin juosten. Aina maitoa kuitenkin sen verran jäljelle jäi, että sitä ruokajuomaksi ja kahviin riitti. Ja se lienee ollut kaikkein tärkeintä.
 
Kissakoskenkatu ei suinkaan loppunut vedenpuhdistamoon, vaan se jatkui puhdistamon vieritse vievänä polkuna kirkonrantaan. Se oli mainio uimapaikka. Kesäisin siitä lähtivät monet venekunnat mökeilleen tai saariin telttailemaan. Puiset keskimoottoriveneet muistuttivat salakuljettajien moottorikiitäjiä. Sellainen venehän oli ollut Algoth Niskalla. Koneiden tasainen ja harvatahtinen käyntiääni sävytti useita uimarupeamia. Se muistutti sydämen lyöntejä ja herätti turvallisuudentunteen. Lapsuuttaan oli sellaisina hetkinä hyvä elää.
 
Siellä, Kissakoskenkadulla, olin siis minäkin kerran. Mahdoinkohan sieltä milloinkaan poistuakaan? Ainakin Kissakoskenkatu on minussa edelleen – muistoina, mielikuvina ja lukuisina ihmisinä. Minulle se on aikakatu, jonne voi ajatuksissaan aina palata. Ja niin palaankin. Synnyinseudun kosketus on pysyvä. Siitä osaa vain savolainen olla oikealla tavalla ylpeä.
 
Budapestissa 1.2.2015
 
Muistomatkaaja

Kommentit

  • Veijo Puustinen

    Terve Matti!
    Tuttua juttua ja hyvin kuvattu. Tuli täysin lapsuusaika Niittylä2 ajoilta mieleen. Kaupasta tuli haettua makkaran leikkauskoneen jätteitä. Välillä kissalle ja välillä itselle että jaksoi Tex Willeriä lukea. Pumppuaseman nurkalta mentiin rantaan, niin uimaan kuin vohkimaan omenoita ja marjoja ”herrojen alueelta”. Glöersenin talossakin tuli käytyä sen jälkeen kun se paloi. Sotia käytiin pihojen välillä ja jälkeenpäin ihmetyttää se että kukaan ei kuollut. Onneksi poliisi pysäytti ne tappelut ajoissa. Viltinrannan saunassa joka lauantai Porteria juomassa. Pihalla toimi purkkipeli ja tikanheitto. Liiterin rappusilla istuskelin kuuntelemassa sodassa olleiden ”ukkojen” tarinoita.
    Kiitos ja hyvää jatkoa sinulle.

Jätä kommentti

*