Kulttuuri, arvo ja ihminen

Kulttuurin merkitys on palautettavissa välittömään elämismaailmaan: siihen arkeen, jota ihminen jokapäiväisyydessään elää. Siitä juontuvat myös kulttuurin arvo ja arvokkuus. Samalla syntyvät niin ikään epäarvon ja epäarvokkuuden elementit. Ihminen saa siten käsitteille konkreettiset kokemussisällöt. Maailma näyttäytyy kuitenkin eri ihmisille erilaisena. Ilmiöillä ja asioilla on vastakohtansa. Onkohan mikään seikka sinänsä arvokas? Vai onko olemisen vääjäämättömyys, että kullakin asialla on aina kääntöpuolensa?

Kun kulttuurin yhteydessä puhutaan arvosta, niin onko silloin kyse itseisarvosta vai välinearvosta? Itseisarvo tarkoittaa sitä tosiota, että jokin on arvokas sinänsä, ilman mitään muita päämääriä tai taka-ajatuksia. Välinearvo taas on merkityksellinen nimenomaan siksi, että se mahdollistaa jonkin asian saavuttamisen tai johonkin tavoitteeseen pääsemisen. Tätä nykyä arvon käsite tuntuisikin viittaavan juuri välinearvoon: itsen esille saamiseen tai uralla etenemiseen.

Tilanteeseen yhdistyy myös ajatus tietynlaisesta etiikasta. Silloin aikaulottuvuuksista kaikkein keskeisimmäksi kohoaa tulevaisuus. Eli jo päätöstä tehtäessä kurottaudutaan varsinaisesta ratkaisu- tai puhehetkestä kohti vielä saapumatonta tuokiota. Vain lopputulos on siis tähdellinen. Velvollisuuden tai periaatteen noudattaminen ei ole tärkeää. Sen vuoksi kaikki keinot ovat sallittuja, kun tavoitellaan haluttua päämäärää. Hyväksi otaksutun tavoitteen uskotaankin oikeuttavan keinon kuin keinon. Tähän yhdistynee myös sanonta: ”Keinoja kaihtamatta.”

Kulttuurin ja arvon elementteihin liittyvät niin ikään ideat toiseudesta, muukalaisuudesta ja vieraudesta. Ihmisen on mahdollista tuntea toiseutta suhteessa omaan itseensä tai ympäristöönsä ja muihin ihmisiin. Samoin kai ihminen pystyy vieraantumaan itsestään tai kulttuuriympäristöstään. Tuohon eksistentiaaliseen kokemuskudelmaan kiinnittyvät myös minuuden, sinuuden sekä häneyden käsitteet. Sen mukaisesti ihmisen suhde toiseen ihmiseen on laadultaan minä-sinä-suhde tai minä-se-suhde. Tällöin on kyse joko avoimena kosketuspintana maailmaan olemisesta tai umpirakenteisena totaliteettina olemisesta. Siksi on perusteltua käyttää ilmauksia täysi ihmisyys sekä ihmisyydestä luopuminen. Omuuden ja toiseuden välinen suhdekin edellyttää seikkaperäisempää tarkastelua.

Pohdinnallisia sovellusesimerkkejä nykymaailmasta löytyy viljalti: tutkimuksen, politiikan ja julkisuuden alueet ovat tässä kohdassa keskeisiä. Kodin menettäminen merkitsee jotakin aivan muuta kuin pelkän katon kadottamista päänsä päältä. Se tarkoittaa myös kulttuurittomuutta, juurettomuutta ja kielen ulkopuolella olemista. Kenties voisi puhua olemisen mierolaisuudestakin. Tuonkaltaiseen tilanteeseen ihminen joutuu, kun toiset ihmiset ovat kyvyttömiä näkemään oman tässä-asemansa ulkopuolelle eli lähi-ihmisen tuossa-asemaan. Samalla he yrittävät pakottaa toiset oman omuutensa mukaiseen olemiseen. Oman tässä-aseman umpirakenteisuuden avaaminen saa aikaan avoimena kosketuspintana maailmaan toteutuvan olemisen. Sen mukaisesti jokaisen ihmisen on myös mahdollista todellistua omana itsenään. Siten mikään itsen ulkopuolinen tahto ei enää sanele ihmiselle oikeanlaista tapaa olla olemassa. Eikä kenenkään tarvitse vieraantua omasta varsinaisesta itsestään. Silloin syntyy täysi ihmisyyskin.

Minuus ja sinuus voivat tuntea samuutta johonkin yhteisesti jaettuun päämäärään: vaikka aitoon ja vääristelemättömään suomalaisuuteen. Herää henkiin kansallinen identiteetti, johon riittävän usea minuus ja sinuus sitten identifioituvat. Eli identiteetti on aina kollektiivinen asia, yhteisasia. Häneys on siinä olemisrakennelmassa liikaa: ”kolmas pyörä”. Se ei kuulu ydinryhmään. Sen takia sitä ei pidä hyväksyä. Ajattelutavan näyttäminen ja joukon jäsenyyden osoittaminen on tärkeää. Siitä syystä vain lopputulos on tähdellinen. Kaikki muu on toisarvoista. ”Kolmannen pyörän” julkinen tuomitseminen tai halveksiminen on arvo. Suvaitsevaisuus ja laadullisen moninaisuuden pitäminen rikkautena ovat silloin epäarvoja, jotka on syytä empimättä hylätä. Kyse on niin ikään itserakkaudesta, jossa ihminen on rakastunut omaan, tulevaisuudessa sijaitsevaan ihanneminäänsä. Määräkäyttäytymisen uskotaan johtavan luonnosminän halutunlaiseen toteutumiseen. Mahdollinen ahdasmielisyys ja sen perinpohjainen pohdiskelu ovat epäolennaisia seikkoja. Ainoastaan ilmenemisellä itsellään on merkitystä – ihanteiden tinkimätön kehollistaminen avaa ovet oikeankaltaiseen olemiseen. Minuus ja sinuus sulkevat häneyden pysyvästi ulkopuolelleen.

Jos toinen pyytää ja huutaa apua koko olemuksellaan, hänen pyyntöönsä on varauksettomasti vastattava. Se on ihmisen osa: hän on vastuussa muista ihmisistä. Lähi-ihmisen on mahdollista vaihtua; toisesta vastuullinen ihminen ei pysty luovuttamaan pois vastuussa olemisen osaansa. Vastuu on ihmisvastuuta eikä lain sanelemaa virkaihmisvastuuta. Toinen ihminen ei tarkoita minä-se-minää, johon voidaan suhtautua kuin mihin tahansa muuhunkin objektiin. Hän on ainutkertainen subjekti eli minä-sinä-minä. Siksi häntä tulee myös kunnioittaa. Muuten keskinäinen maailma on joillekuille huono maailma asua. Vasta sopusointuinen maailma on maanmainio maailma.
Itkonen 2015 _ kuva 2
Kotikontu ja itselle läheinen maisema ovat jokaiselle merkityksellisiä asioita. Kesän vehmaus on kuin vertauskuva koko olemisen kukkeudesta. Siniset ja valkopilviä heijastelevat vedet ovat olemisrunoutta. Ei kotiseuturakkautta eikä isänmaanrakkautta pidä määritellä vain itselle sopivalla tavalla. Kun kunnioittaa toiseutta, omuuskin on aidompaa ja kauniimpaa. Silloin kotona oleminen tarkoittaa myös eletyssä kielessä olemista: ihminen muuttaa sanan konkreettiseksi todellisuudeksi ja eettisyyden ihanteen kehollistuneeksi ihmisolemiseksi. Sellaisessa maailmassa kaikkien on hyvä olla.
Itkonen 2015 _ kuva 3
KIRJALLISUUTTA
Ahlman, E. 1939. Kulttuurin perustekijöitä. Kulttuurifilosofisia tarkasteluja. Jyväskylä: Gummerus.
Buber, M. 1923/1993. Minä ja Sinä. Suomentanut J. Pietilä. Helsinki: WSOY.
Harva, U. 1958. Etiikka. Porvoo: WSOY.
Levinas, E. 1982/1996. Etiikka ja äärettömyys. Keskusteluja Philippe Nemon kanssa. Suomennos ja esipuhe A. Pönni. Helsinki: Gaudeamus.

Jätä kommentti

*