Sininen juna oli myös akateeminen juna. Se kulki suoraan, vaihdoitta, Joensuusta Turkuun. Se oli kuin modernin ajan airut: valoisan sivistystulevaisuuden lähetti. Sillä matkaaminen tuntui juhlalta keskellä arkeakin.

 

Sinisen kaluston junat lienevät olleet Valtionrautateiden runollisimmat ajokit. Tai ainakin minulle ne edustivat kulttuurin myönteisiä kulkuvälineitä. Niiden kanssa sopusoinnussa oli rautatieasemien kukoistus. Se ajanjakso oli matkaajan näkökulmasta kokonaisideallisuuden kausi. Silloin oli vielä mahdollista kohdata toinen ihminen pelkän automaatin asemesta.

 

Uusi asemarakennus valmistui vuonna 1978. Edistyksellisyyttä oli linja-auto- ja juna-aseman sijainti samoissa tiloissa. Sittemmin on alettu puhua matkakeskuksista.

 

Olivat niin ikään lipunmyynti ja asemaravintola. Odotus- ja pysäköintitilaa oli riittävästi. Matkalaiset viihtyivät. Lähdön ja paluun vuorotteluliike rytmitti asemaolemista. Ainakin minä olin ylpeä uudenaikaisesta asemaympäristöstä.

 

On otaksuttavaa, ettei enää ole paluuta niihin päiviin, jolloin VR:llä olivat omat omenalajikkeet ja puutarhamaiset asemamiljööt. Jotakin siitä ajasta on vielä jäljellä vanhan rautatieaseman takana olevassa puistikossa. Ei ole enää kioskiakaan tuoreen sanomalehden ostamista varten. Kovin moni asia on siis toisin kuin ennen.

 

Warkauden Lehdessä oli huolestuttava maininta asemarakennuksen mahdollisesta purkamisesta. Nyt on jo kysymys kaupungin imagonrakennuksesta. Lyseo hävitettiin. Kohta ilmeisesti myös paloasema ja yksi pistetaloista puretaan. Varkauden nykyaika muuttuu ohueksi, historiattomaksi. On surullista, jos eksistentiaaliset juuret katkaistaan ja entisyys lopullisesti katoaa. Tuskin yksikään imagonrakentaja sellaista toimintatapaa suosittelisi. Millaisen kuvan vailla paikan henkeä oleva kaupunki itsestään antaa? Ei siitä ainakaan mielikuvaa kulttuurikaupungista syntyne.

 

Varkaus asetetaan todellisuuteen jollakin tavoin ja jotakuta varten. Kulttuurintutkijana asia minua kiinnostaa. Vai onkohan yleinen ajan henki vain sellainen, että se vaatii kaiken vanhan ja turhaksi ajatellun poistamista? Sillä toisolla ei ole suurtakaan merkitystä, että läsnäolo muuttuu poissaoloksi: rakennuksen paikalle jää pelkkä tyhjä kohta.

 

On saatava juna- ja linja-autovuoroja lisää, kuten Warkauden Lehden pääkirjoituksessa esitettiin. Tarvitaan kuitenkin myös olemassa oleva ja toimiva asemarakennus. Se on matkaajan portti kaupungin sieluun. Arvokkaana tervetulotoivotuksenakin sitä voidaan pitää. Aseman korottaminen ja tasokkaan hotellin rakentaminen merkinnevät utopiaa. Silti haavekuvia kaivataan. Onhan kaupunki matkalaisenkin koti ainakin hetken.

 

Oivuutta ja heleyttä heinäkuisiin päiviinne.

 

Kirjallisuus

Itkonen, M. 2012. Aikaikkuna 1930-lukuun. Filosofisia tutkielmia suomalaisuudesta ja varkautelaisuudesta. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto, opettajankoulutuslaitos.

Itkonen, M. 2015. Minä, kameleonttikuluttaja. Tutkielma toden ja tarun rajamailta. Kameleonttikuluttajan paluu. Aikamatkaaja kotiseutua, maailmankylää ja elämystä etsimässä. Toimittaneet M. Itkonen, V. A. Heikkinen ja S. Inkinen. Helsinki: Haaga-Helia ammattikorkeakoulu, 15⎼106.

Itkonen, M. 2021. Matkamies maailman turuilla. Yhden ajanjakson tilinpäätös. M. Itkonen, S. Inkinen ja V. A. Heikkinen, Otteita ajasta. Murroskauden esseet. Haaga-Helian julkaisut 10/2021. Helsinki: Haaga-Helia ammattikorkeakoulu, 9−105.

Itkonen, M. 2023. Vaeltaja tekee Varkauden. Esseistinen aikamatkamosaiikki. M. Itkonen, S. Inkinen ja V. A. Heikkinen, Ajan ja paikan mosaiikkeja. Esseitä aikalaisille ja kotimaan matkaajille. Haaga-Helia julkaisut 5/2023. Helsinki: Haaga-Helia ammattikorkeakoulu, 11–146.