Maisema ja maku

itkonen-_-kesakuu-2016a
Prologi
Göran Schildtin taidehistorian väitöskirja valmistui vuonna 1947. Schildt oli ollut Pariisissa – kuuluisassa Sorbonnen yliopistossa – opiskelemassa 1934–1935. Cézanne-teoksen väitöskirjaa yleistajuisempi laitos ilmestyi myös vuonna 1947. Näyttävä suomennos julkaistiin 1995. Ansiokkaan käännöstyön teki Rauno Ekholm. Schildtin pohdinnat romanttisesta dilemmasta ovat mielenkiintoisia. Samalla hän tarkastelee niin ikään arkiminän ja ihanneminän käsitteitä. Schildtin ajatukset ovat olennaisia nykymaailmankin näkökulmasta: ”Sen juuret ovat esteettisessä elämänasenteessa. On kasvettu ihailemaan Suurta Taidetta ja opittu tarkastelemaan luontoa, yhteiskuntaa, historiaa ja lähimmäisiä taiteellisesta näkökulmasta. Mikäpä silloin on luonnollisempaa kuin suhtautua samoin omaan minään, omaan olemassaoloon? Mutta kukaan ei voi rankaisematta tarkastella itseään esteettisesti, ts. ulkoapäin. Tuloksena on väistämättä, että elämä pilkkoutuu kahtia, esteettiseen puoleen, joka on ehdoton ja jossa ihanneminä asustaa, ja käytännölliseen puoleen, joka on suhteellinen ja jossa arkiminä oleksii. Ihminen, joka elää tämän ristiriidan vallassa, yrittää joko tulla ihanneminän kaltaiseksi tai uhmaavasti sanoutua irti arkiminästä samastuakseen siten ihanneminään.” (Schildt 1995, 25.)

Usein erotetaan toisistaan työpaikkaruokailu ja juhlaruokailu. Schildtin luonnehdintaa mukaillen olisi sitten varmaan ajateltavissa, että ihminen on työpaikkaruokailussa läsnä arkiminänään tai arkiminässään. Sen ilmeisesti halutaan olevan tyystin toisenlaisen kuin juhlaruokailuun osallistuvan ihanneminän. Onko jako kuitenkaan näin yksinkertainen? Eli eikö myös työpaikkaruokailuun pysty liittymään jotakin juhlallista ja ylevöittävää? Rohkenen väittää, että ateriointi niin hienoksi otaksutussa ravintolassa kuin työpaikallakin voi merkitä ruokaelämystä. Elämys tarkoittaa tässä yhteydessä eri asiaa kuin kokemus. Seikkaperäiset pohdinnat ovat nyt tarpeen.

Maisema ja maku
Saattaa tietysti olla, että näissä minunkin tuumiskeluissani on mukana Schildtin mainitsema romanttinen dilemma. Jos oletus pitää paikkansa, niin siinä tapauksessa myönnän mielelläni tutkistelevani ruokailun olemuksellisuutta taiteellisesta näkökulmasta. Myös historia on tässä ruokafilosofisessa rakennelmassani keskeisessä osassa. Sen vuoksi tutkielmani otsikoksikin on valittu ”Maisema ja maku”.

Kesäkuussa 2016 seisoin Ruusupuistossa Jyväskylässä. Oli vielä kypsymistään valmistelevan kesän aika. Selkäni taakse jäivät yliopiston Ruusupuisto-rakennus ja sen alakerrassa oleva Sonaatin Uno-ravintola. Nimen taustalla on kansakoulun isäksi kutsuttu Uno Cygnaeus. Hän oli perustamassa Jyväskylään suomenkielistä kansakoulunopettajaseminaaria vuonna 1863. Edessäni avautui Alvar Aallon maisema. Keski-Suomen museo, liikuntatieteellisen tiedekunnan rakennus, Ilokivi ja ainakin osittain myös Opinkivi ovat muotokieleltään Aallolle ominaisia. Juuri siinä kohdassa, sivistyksen ja rakennustaiteen kohtaamispisteessä, on mahdollista yltää ajattomuusateriaan. Maisema ja maku siis kytkeytyvät kiinteästi toinen toiseensa.
itkonen-_-kesakuu-2016b
Valitsin annoksekseni savulohisalaatin. Se oli hengeltään sekä suomalainen että kansainvälinen. Lohi oli maukasta. Se palautti ajatuksiini sineä päilyvät järven selät ja veneen taakse, veden sinipeiliin piirtyvän veneen kiilamaisesti levenevän olemisvanan. Maistoin kotimaan kauneuden ja vieraiden maiden innostavuuden. Mauista kehkeytyi kokonaisharmonia, jossa jokainen ainesosa oli tähdellinen lopputuloksen kannalta. Ilman vihreää tankoparsaa, vihreitä oliiveja, tilliä tai vaikkapa kirsikkatomaattia elämys olisi jäänyt jotenkin vajaaksi. Kykenin haltioitumaan sekä arkiminäni että ihanneminäni ominaisuudessa. Vailla esteettistä puolta myöskään käytännöllinen puoli ei voisi asustaa maailmassa kokonaisvaltaisesti. Elämä ei ollut siis pilkkoutunut kahtia, eikä mitään ristiriitaa ollut olemassa. Olin saapuvilla olevassa hetkessä läsnä kokonaisena ja jakamattomana itsenä, joka viipyili maiseman ja maun lumoissa. Uno-ravintola oli totta totisesti onnistunut ruokaelämystyössään. Ja minun oli helppo hymyillä.
itkonen-_-marraskuu-2016a
Tein toisen kokeen, jonka ajankohdaksi valitsin myöhäisen syksyn eli marraskuun. Seisoin samojen portaiden laella, joita olin alkavassa kesässä päinvastaisesta suunnasta katsellut. Edessäni olivat Ruusupuisto-rakennus ja Uno-ravintolan suuret ikkunat. Lumen valo ja valkoisuus tuntuivat hallitsevan maisemaa. Pakkasen kirpeys kertoi kotona olemisesta.
itkonen-_-marraskuu-2016b
Valitsin annoksekseni broilerisalaatin. Eritoten minua miellyttivät mukana olleet punasipuli, spagetti ja kurkku. Tähdellisiä elementtejä olivat niin ikään lisäsalaatin porkkana ja metafyysinen ruisleipä. Juuri ruisleipä antoi tunteen juurevuudesta ja kuulumisesta johonkin. Kurkku kuiski suven vihreydestä. Spagetti toi kaikuja Rooman-esitelmämatkan tenhosta. Tämäkin oli ajattomuusannos, jossa väikkyivät koti- ja lapsuusmuistot. Jos siinä tuokiossa aterioin ihanneminäni roolissa, olin ylpeä itsestäni. En tarkastellut itseäni ulkopuolelta. Tiedostava minä oli kadonnut. Oli vain se herkullinen ateria, jota olin nauttimassa kauniissa miljöössä. Iso kiitos Uno-ravintolalle.

Epilogi
Vuonna 1987 ilmestyi Schildtin kokoomateos Purjehdukseni Daphnella. Se on kuin ylistyslaulu ajalle ja olemiselle. Schildtin mietteet saivat minut pohtimaan maiseman ja maun teemaa. Huomasin ajattelevani myös tuttuuden ja vierauden käsitteitä. Paikan hengestä ja ihmisen tavasta havainnoida jotakin määrämiljöötä Schildt kirjoittaa paljonpuhuvasti: ”Myös itse ulkoiset puitteet ja Venetsian tapa lähestyä taidetta tuntuvat meistä epämiellyttäviltä. Yhtä tyytyväisenä kuin jokin aikaisempi sukupolvi tutki arkkitehtuuria ja pittoreskia kansanelämää mukavissa gondoleissa lojuen, halventuneen käytännönmaailman proosallisten muistumien häiritsemättä, yhtä epähauskaa meistä on tämä esteettisen asenteen täydellinen toteutus. – – Se Venetsia, jota Wagner rakasti, Ruskin kartoitti ja Proust kaipasi ja josta voisi käyttää nimitystä Venetsia maan puolelta, on siis meidän päivinämme enemmän tai vähemmän kuollut kiiltokuva. Merkitseekö tämä, että dogien vanha kaupunki on lopullisesti muuttumassa turistiteollisuuden tivoliksi? Jos aikaisemmin synkkinä hetkinä olin ounastellut sellaista kehitystä, suhtauduin myönteisemmin löydettyäni toisen, vaikeammin tavoitettavan ja aidomman Venetsian: Venetsian mereltä. – – Venetsialainen taide on yhtä vähän kuin muu varhaisromanttinen taide elämän peili: se on käytännön todellisuuden täydennystä.” (Schildt 1987, 180–181.)
itkonen-_-heinakuu-2016
Oli heinäkuun 2016. Olin Wienissä ja istuin tyylikkäässä ravintolassa. Ikkunan takana soljui suurkaupungin olemisvirta pysähtymättä. Viihdyn ja kaipasin samalla jotakin tuttua. Mieleeni kohosi muisto Unon savulohisalaatista. Tilasin lohiannoksen. Halusin konstailemattoman kokonaisuuden. Se ei käynyt päinsä riisittä. Uno-ravintolan annos oli parempi kuin tämä itävaltalaisen ruokapaikan yksinkertainen lohiluomus. Ei tässäkään ateriassa tosin juurikaan moitittavaa ollut. Gastrosofinen olemuspari, maisema ja maku, oli kuitenkin poissa. Vaikka miljöö oli tulvillaan entisyyttä, jotakin olennaista silti puuttui. Ikävöin takaisin sivistyksen ja rakennustaiteen yhtymäkohtaan: kaipasin Ruusupuistoon ja Uno-ravintolaan.

Schildtin pohdiskeluja soveltaen tutkistelin wieniläistä maisemaa täydellisen epäesteettisesti asennoituneena. En silti tuntenut oloani epämiellyttäväksi. Ikävöin Erik Ahlmanin, Juhani Siljon, Ain’Elisabet Pennasen ja Alvar Aallon Jyväskylää. Kaipasin tuttua historiaa. Ei Wien kuitenkaan merkinnyt kuollutta kiiltokuvaa vaan luetun ja kerrotun kaupungin läsnäoloa. Eletty kaupunki se ei ollut. Oivalsin katselevani Jyväskylää loitolta enkä liian likeltä. Etäisyys auttoi näkemään. Ymmärsin, että Unon ateriat olivat esittäytyneet kulinaarisina ruokataideteoksina. Kyllä ne tarkoittivat myös elämän kuvastinta, josta maisema ja maku heijastuivat. Toki ne täydensivät niin ikään käytännön todellisuutta. Ruoatta on vaikea olla olemassa. Onneksi on Uno-ravintola: sen ruokaluomat jalostuttavat olemista. Siellä istuessaan voi tuntea olevansa maiseman ja maun ytimessä. Juuri sitä merkitsee syvällisesti ymmärretty ruokasivistys. Siksi Unoon on aina riemukasta palata.

Kirjallisuus
Schildt, G. 1987. Purjehdukseni Daphnella. Suomentanut K. Salo. Helsinki: Otava.

Schildt, G. 1947/1995. Cézanne. Suomentanut R. Ekholm. Kirjeenvaihdon suomentaneet R. Salmi ja R. Kaipainen (1984). Helsinki: Otava.

Jätä kommentti

*