Mielimatka muistoon, aikaan ja unelmaan

Olemisloitsu

On löydettävä taika, lumoloitsu, nykyhetken tenhon palauttamiseksi. Filosofi sulkee silmänsä ja toivoo. Tai kukaties hän loihtii tajuntaansa sanahanan, josta on sitten mahdollista laskea todellisuuteen kielikoti: kirjainvuolteena virtaava läsnäolon kunnioitus. Ajatusrakennelma kiteytyy olemisohjeeksi, kasvatusmaksiimiksi inhimilliseen sekä lähimmäistä rakastavaan ihmisyyteen: ”Kun ihminen on uskollinen omalle olennolleen, niin hänen päivissään asuu voimantunto. Toimeentulo, vaikka sitten karukin, täyttyy onnellisuudesta, kirkkaiden päivien kimmellyksestä. Yltäkylläisyys johdattaa unohtamaan oman varsinaisuusytimen: vauraudesta yli läikkyvä arki karkottaa olemisväkevyyden. Ihminen, kurkota kohti laatua. Määrää taas kavahda. Vähästä nauti. Älä paljoudesta perusta. Silloin et ole enää siinä, elämäsi eteisessä. Sen keskellä olet, avotaivaan alla. Tämä on testamenttisi, ihminen. Näe, koe, ole. Muuta ei tarvita. Työsi on tehty. Rauha kanssasi.”

 

Unessa, ajassa ja unelmassa

Kenttä, kirkko ja revontulimerenä loimuava taivas,

tulipalopakkanen sekä palelevat varpaat.

Peilinä hohtava jää, turvakoivut hippaleikissä.

Luistelevat lapset,

piruettikaariensa päättymättömillä kehillä.

Tuttu koulu vierellä,

ystävät ympärillä.

 

High Chaparral, Tarzan ja Leo Linkovesi:

kaikki yhdessä, sopuisasti.

”Jarno Saarinen on saanut surmansa!” kertoo naapurin uutispoika.

Jotakin loppuu siihen.

Tähdet loistavat korkealla.

Unkas seisoo Parsiusmäen laella,

nojaa keihääseensä ja vartioi Saksaloita.

Mokkasiinit suhahtavat,

hahmo katoaa pimeyteen.

Jälkiä jättämättä.

Hangen pinta on ehjä, rikkumaton.

Viimeinen mohikaani on kuollut.

Jätä kommentti

*