Neiti Sininen

Tori-Torppa ja Neiti Sininen: ostin ensimmäiset ”buutsini” ja Wrangler-farmarihousuni. Lahkeiden tuli olla niin pitkät, että ne jäivät kengänkorkojen alle ja kuluivat repaleisen näköisiksi. Hurriganes saapui esiintymään Torpalle, ja minä sonnustauduin vihreään – viikatekauluksiseen – paitaan. Odotuksen tunne oli piinallinen: Albert Järvinen järjesteli kitaroitaan ja poltti savukkeita yhtenään. Viimeinkin se alkoi – rytmeissä soi kaikki se uhma, joka oli sisälläni. Ei se ollut epäsosiaalista uhmaa, vain ulospääsyään hakevaa elämäntunnetta, élan vitalia. Kun tilaisuus oli ohi, olin kadottanut jotakin. Elämä oli painanut jälkensä sisääni, jossa oli nyt tyhjä kohta puuttumisen merkkinä. Kävelin keskelle Taulumäen toria ja otin mittaa itsestäni.

 

Silloin loin Neiti Sinisen, joka oli vaalea kuin kesätaivas. Täynnä vielä toteutumattomia mahdollisuuksia: kuin hiljaisuus, josta kaikki alkaa. Siinä asuu se salaisuus, jonka niin moni ikääntyessään kadottaa. Neiti Sininen oli kuva toisesta, toiseudesta, lähi-ihmisestä, jota minulla oli ikävä. Ehkä Torppa onkin tuo Neiti Sininen, koska siellä kaipaus kohosi huippuunsa. Kosketti ankaralla kädellään ja jätti jälkeensä vimmaisen olon. Haaveen seuraavasta aamusta, joka olisi uuden, entistä vimmaisemman, sinervämmän ja runollisemman, päivän airut.

Jätä kommentti

*