Sanan ja kuvan yhteiselo

Tove Jansson nuoruutensa Pariisissa

Monet taiteilijasukupolvet ovat nuoruutensa päivinä viettäneet pitkiäkin ajanjaksoja Pariisissa. Valon kaupunki on lumonnut heidät ja taiteellisesti myös innoittanut heitä. On Pariisi suomalaisia kirjailijoita riuduttanutkin. Tove Janssonin novellit muistuttavat hengeltään Mika Waltarin tekstejä. Tosin tulenkantajille ominaista hurmioituneisuuden tähdentämistä Janssonin novelleissa ei juuri ole. Huutomerkkejäkin hän käyttää tulenkantajia hillitymmin. Janssonin tavoin Pariisin taiteilijaelämästä ovat kirjoittaneet myös Satu Waltari, Anna Ungelo ja Heidi Liehu. Jean-Paul Sartren ja Simone de Beauvoirin eksistentialismi väikkyy useiden tekstien taustalla.

 

Kokoelman on suomentanut Sirke Happonen, joka on tehnyt myös väitöskirjan muumien tematiikasta. Mukaan on otettu niin ikään Rauno Ahon kääntämä teksti ”Muumitalo, Muumilaakso” (1979). Tohtori Happonen on kirjoittanut teokseen laajat ja yksityiskohtaiset jälkisanat. Suomennoksen kieliasu on yleisesti todettuna sujuvaa ja varsin hienostunutta. Joissakin kohdissa muoti-ilmaukset ja puhekielisyydet silti tekevät särön sanonnan viimeisteltyyteen. Myös pilkutukseen olisi paikoitellen tarvittu täsmennystä. Oikeakielisyys saattaa tuntua vähäpätöiseltä seikalta, mutta kuitenkin se vaikuttaa olennaisesti kirjan luettavuuteen. Sitä tulisi edelleen osata arvostaa.

 

Janssonilla on ainutlaatuinen taito yhdistää sana ja kuva toisiinsa. Teksti ja kuvitukset ilmentävät samaa aihetta. Ne eivät kuitenkaan mekaanisesti toista tarinaa vaan avaavat kerrontaan hivenen erilaisia näkökulmia. Nimikkonovellin ”Bulevardi” (1934) alku luonnehtii kiinnostavasti suurkaupungin estetiikkaa ja mainosvaloja sykkivää olemisilmaa: ”Bulevardi syntyi taatusti Pariisissa. Eivätkä sen jälkeläiset koskaan vedä vertaa kantaäidilleen, joka lakkaamatta kasvaa ja säkenöi, kruunaa öiset fasadinsa leiskuvien valomainosten tiaralla ja asfalttinsa autojen tiheällä lamppuvirralla.” (S. 11.) Myös esimerkiksi novellit ”Kaupungin lapsi” (1935), ”Quatz’ arts” (1938) ja ”Parta” (1938) kuvaavat sykähdyttävästi nuoruutta, taiteilijaelämää ja Pariisin hehkua.

 

Matkustaminen on keskeinen elementti valtaosassa novelleista. Lähteminen tai jopa kuvitelma lähtemisestä on tarinoiden ihmisille haltioittava kokemus. Kertomukset ja kuvat merkitsevät niin ikään taiteellisia tutkielmia tilasta. Niistä välittyy puhuttelevasti analyysi aina kulloinkin vallinneesta paikan hengestä. Sävyltään myöhempien vuosikymmenten tekstit kuitenkin poikkeavat nuoruusvuosien kokeellisista ja kenties riehakkaistakin novelleista. Siitä huolimatta teos on yhtenäinen kokonaisuus.

 

Sirke Happonen on tehnyt kulttuurisesti tärkeän työn. On erinomaista, että Janssonin 1930-luvun tuotanto on nyt suomenkielisenä luettavissa. Teos merkitsee myös Happosen oppineisuuden osoitusta. Seikkaperäiset taustatiedot syventävät lukuelämystä. Tätä kirjaa suosittelee mielellään kaikille. Lukija ei pety.

 

Tove Jansson. Bulevardi ja muita kertomuksia. Toimittanut ja suomentanut Sirke Happonen. Tammi, 2017. 288 sivua.

Jälkikirjoitus

Kieli oli ennen siltana kokijan ja kohteen välillä. Silloin kieli myös toimi ihmisen olemisen konstailemattomana kotina. Sittemmin ja eritoten nyttemmin yhteys sanan ja kohteen väliltä on hämärtynyt tai katkennut kokonaan. On syntynyt kiertoteiden todellisuus. Asiat ilmaistaan epäsuorasti. Siksi kirjoistakin kirjoitetaan arvio eikä arvostelua. Kirjoittaja ja kirjoituksen kohde ovat muuttaneet erillisiin sanamaailmoihin. Silta noiden kahden sanavaltakunnan väliltä puuttuu. Vallalla on jonkinlainen etäännytyksen aika. Kai sitä hienotunteisuudeksikin kävisi kutsuminen.

 

Entisaikaan koulutodistukseen merkittiin arvosanojen asemesta mainesanat. Mahtaakohan mainetta vailla oleva ihminen olla myös arvoton? Tai jos hän menettää maineensa, niin menettääkö hän samalla arvonsakin? Asia yhdistyy niin ikään lauseoppiin ja lauseenjäseniin. Subjektin vanha nimitys on alus. Predikaatista taas käytettiin nimitystä maine. Tämä seikka herätti minussa monenlaisia pohdiskelupolkuja.

 

Merimieshenkisen filosofin työpuku olisi alusasu. Hänen olisi syytä omistaa kokonainen alusvaatekerta. Vesikulkuneuvon lisäksi voisi olla kyse myös avaruusaluksesta. Tarvittaisiinkohan silloin erikseen sisäavaruusalusasu ja ulkoavaruusalusasu? Kulkuneuvoa voitaisiin kutsua nimellä ”S/S Olevainen” tai ”M/S Olevainen”. Nimi tulisi siis sen mukaan, puhuttaisiinko höyryavaruusaluksesta vai moottoriavaruusaluksesta. Sopivaa luettavaa olisi filosofinen aluslehti ”Olevaisen matkat”. Käyttökelpoista aluskasvillisuutta olisivat erilaiset maustekasvit. Niiden avulla olisi mahdollista koota gastronomian filosofista ideaa ilmentävä herkkualuslautanen. Maineikasta juhla-ateriaa edeltäisi aina arvokkaaseen tapakulttuuriin keskittyvä alusviikko tai avaruusalusviikko. Silloin kuultaisiin teemaan liittyviä syvällisiä alustuksia.

 

Osaisinkohan rakentaa filosofisen pohtimen? Sitä kysymystä jään pohtimaan.

Kommentit

  • Eino J. (maallikkona)

    mukavia pohdintoja kaksoistohtorilla.

    – kuvan ja sanan yhdistymisestä oli Tintti-sarjakuvan piirtäjästä tv-ohjelma äskettäin. Sarjakuva ja tinttityyli olivat uutta 1920-luvulla Ranskassa.
    – Waltarin Suuri illuusioni oli muistaakseni Pariisista, mutta “illuusio” siitä kaiketi mielestäni nuoruudessani puuttui?
    – sotien jälkeen Suomi luovutti laivoja neuvosto-Venäjälle, joten lauseoppiin perehtyneet kuvailivat Merivoimia: “Alus” meni, jäi vain “Maine”.

  • Matti Itkonen

    Kiitos kommentista ja oivista havainnoista. Toivotan mainioita kesäpäiviä.

    Matti Itkonen

Jätä kommentti

*