Sanan, kuvan ja ajatuksen Varkaus


Katselin uudelleen dokumenttielokuvan ”Jäniksenä Varkaudessa” (2013). Sanomalehdissä televisiosivujen esittelyt toistelivat Kansallisfilmografian verkkosivuiltakin (Elonet) löytyvää luonnehdintaa: ”Jäniksenä Varkaudessa on Jänisten valokuvaajasuvun ainutlaatuisiin arkistofilmeihin perustuva kertomus teollisuuskaupungin loistosta ja rappiosta.” Ymmärrän rakennelman draamallisen päämäärän, jossa vastakkaisiin suuntiin liikkuvien voimien avulla pyritään luomaan kerrontaan jännite. Se ei kuitenkaan riitä mielestäni selittämään tarinan kokonaisasetelmaa. Kyllä Varkaus on edelleen Varkaus eikä pelkkä Näpistys, kuten Paavo Jänis kertomuksessa toteaa tai väittää.

Iso osa arkistofilmeistä on todennäköisesti tilaustöitä. Eli ne ovat markkinoinnin edistämiseksi tehtyjä mainoselokuvia. Niissä ilmenevä maailma on kaunis ja sopusointuinen. Muutenhan alkuperäinen tehtävänanto olisi ollut eriskummallinen. Tietoisen harmonisuuden rinnalle, vastavoimaksi, tuodaan rujo nykyhetki. Autiota maisemaa kuvaava kamera on asetettu hyvin likelle maanpintaa, sammakkoperspektiiviin. Toki taivas kaartuu miljöön yllä kauniinsinisenä. Kadut ovat tyhjiä, kuin ontoksi kovertuneen olemismaiseman hauraita kuoria. Väkevänä sykkineen entisyyden tilalla on vain ihmisettömyys. Liikehuoneistojenkin otaksutaan muuttuneen jonkinlaisiksi toisarvoisuuden kauppapaikoiksi.

Menneisyyden ja nykyisyyden väliin sijoittuva oleminen on kadonnut. On kuin yksi ajanjakso olisi täyttänyt olemistehtävänsä ja lakannut kokonaan olemasta. Sen sijalle on tullut uusi olemisaikakausi, jolla ei ole eksistentiaalista yhteyttä edeltäjäänsä. Kaksi olemista, kumpikin omassa, läpinäkyvässä umpilossaan – toisesta ei ole pääsyä toiseen. Millainen ajanjaksohan mahtaa seurata sitten, kun tämä nykyinen ”rappioaikakausi” on edennyt päätökseensä.

On myös totta, että taiteilijan kuuluu olla uskollinen vain omalle olennolleen. Hänen pitää siis tehdä itsensä näköisiä taideteoksia. Siitä huolimatta tuntuu siltä, että taiteelliset päämäärät ovat sävyttyneet medioituneen maailmankuvan kohuhakuisuudella. Aikalaiskeskustelujen perusteella tavoitteessa on onnistuttu. Onko taide kuitenkaan toiminut puhtaana taiteena? Vai onko se kiinnitetty joihinkin yhteiskunnallisiin tai yhteiskuntakriittisiin tarkoituksiin? Jos on, niin onko dokumenttielokuvan taiteellinen arvo silloin vähentynyt? Kiinnostava kertomus herättää siis lukuisia kysymyksiä.

Ihmiset, käykää nyt Varkaudessa: Ihastelkaa kimmeltäviä vesiä. Tuoksutelkaa värikylläisiä kukkia. Katselkaa maiseman vehmautta ja puiden lehtevää vihreyttä. Pankaa merkille rakennusten arkkitehtoninen muotokieli. Toistan: ”Varkaus on yhä Varkaus.” Siitä ei ole epäilystäkään.

Kommentit

  • Kotikaupunkina Warkaus

    Jokaisella on oikeus kokea ja ilmaista asiat miten vain. Katsoessani ”dokumenttia” koin sen olevan tekijän henkilökohtainen surutyö, missä Varkaus kaupunkina oli nuoruuden ahdistava alusta. Ongelma oli jossain muualla. Harmittelen sen antamaa epäreilua ja tietoisesti taiteen nimissä vääristeltyä kuvaa Varkaudesta. Se on tekijän testamentti lapsuuden kotikaupungissa. Tätä voisi verrata ihmisten näkemyksiin ja tuntoihin eri uskonnoista. Totuus, menneisyys ja nykyhetki näkyy erilaisena katsojan silmissä. Tuli ainoastaan ikävä fiilis.

  • Matti Itkonen

    Kiitän terävänäköisestä kommentista.
    Matti Itkonen

Jätä kommentti

*