I
Katson maisemaa,
kuvaa ikkunan läpi.
Olen vieras,
kaikkeen kuulumaton.
Osaton, maaton.
Maisematon.
II
Maassa maan tavalla,
sanotaan.
Minne jättäisin kesäyöt,
valkoisina hohtavat hanget
tai toukokuisen vihreyden?
En mihinkään.
itseään ei voi hylätä.
III
Maa antaa ja ottaa:
versoo uutta,
kätkee poveensa
ja vaihtaa asuaan.
Olen kulkija sen kierrossa.
Siihen myös
aikani täyttyessä
palaan.
Valkoisessa kotelossa.
IV
Makaan pehmustetussa kapselissa.
Selälläni,
kasvot kohti kantta.
Kuoppa on kapea,
leijuin tänne liinoitettuna.
Kolmiluku kummallakin kupeellani.
Ihmiset itkivät;
kuulin, en nähnyt.
Tästä alkaa kivettyminen.
V
Onpa tämä paino
rinnan päällä melkoinen.
Kylläpä nimen saaminen
kesti,
syksystä syksyyn.
Kylttini ei saanut kallistua,
niin kerrottiin.
Nyt seison suorana,
ryhdikkäänä enkä
ole häpeäksi omalle rivilleni.
VI
Silloin tällöin
jätän sijani
ja kuljen ylhäällä kaipauksena,
muistona muinaisuudesta.
Kukkien kieltä käsitän.
VII
On pimeää.
Onneksi lyhdyssä palaa valo.
Ainakin kynttilällä on sydän,
lepattava ja lämmin.
Ei ole syytä vaihtaa asentoa.
VIII
Tähdet loistavat.
Ne ovat ikuisuuden ikkunoita.
Täynnä eilisiä,
menneitä ääniä tulvillaan.
Kuvia kaikista meistä,
jotka pyörien päällä saavuimme.
Näin on hyvä,
vieretyksin.
Ota minua kädestä.