I

Katson maisemaa,

kuvaa ikkunan läpi.

Olen vieras,

kaikkeen kuulumaton.

Osaton, maaton.

Maisematon.

 

II

Maassa maan tavalla,

sanotaan.

Minne jättäisin kesäyöt,

valkoisina hohtavat hanget

tai toukokuisen vihreyden?

En mihinkään.

itseään ei voi hylätä.

 

III

Maa antaa ja ottaa:

versoo uutta,

kätkee poveensa

ja vaihtaa asuaan.

Olen kulkija sen kierrossa.

Siihen myös

aikani täyttyessä

palaan.

Valkoisessa kotelossa.

 

IV

Makaan pehmustetussa kapselissa.

Selälläni,

kasvot kohti kantta.

Kuoppa on kapea,

leijuin tänne liinoitettuna.

Kolmiluku kummallakin kupeellani.

Ihmiset itkivät;

kuulin, en nähnyt.

Tästä alkaa kivettyminen.

 

V

Onpa tämä paino

rinnan päällä melkoinen.

Kylläpä nimen saaminen

kesti,

syksystä syksyyn.

Kylttini ei saanut kallistua,

niin kerrottiin.

Nyt seison suorana,

ryhdikkäänä enkä

ole häpeäksi omalle rivilleni.

 

VI

Silloin tällöin

jätän sijani

ja kuljen ylhäällä kaipauksena,

muistona muinaisuudesta.

Kukkien kieltä käsitän.

 

VII

On pimeää.

Onneksi lyhdyssä palaa valo.

Ainakin kynttilällä on sydän,

lepattava ja lämmin.

Ei ole syytä vaihtaa asentoa.

 

VIII

Tähdet loistavat.

Ne ovat ikuisuuden ikkunoita.

Täynnä eilisiä,

menneitä ääniä tulvillaan.

Kuvia kaikista meistä,

jotka pyörien päällä saavuimme.

Näin on hyvä,

vieretyksin.

Ota minua kädestä.