Tuokiokuvia Varkaudesta: taivaita ja sivistystä ne tavoittelivat

Itkosen Varkaus 2016 _ kuva 1
I
Olemisen osoittimet olivat kadonneet. Kellotaulussa ei ollut elämän viisareita. Vai oliko vain korkeimman päivän hetki, jolloin osoittimet olivat asettuneet tarkasti päällekkäin? Vai olivatko ne näkymättömiä? Tai sitten ne vain yksinkertaisesti kokonaan puuttuivat. Sisältyiköhän asiantilaan jotakin enteellistä?

Tässä kohdassa ajatus taivaiden tavoittelusta saa monitasoisen merkityksen. Hyvä elämä on tie taivaaseen. Tornin huipulla oleva risti osoittaa oikean suunnan. Uskonnollista elementtiä enemmän minua kuitenkin kiinnosti vertauskuvallinen ulottuvuus. Torni ja puut kurottautuvat kohotettujen käsien lailla kohti korkeuksia. Onkohan nyt kyse kahdenlaisista taideteoksista? Toinen, kirkontorni, on arkkitehtuuriluomuksena ihmisen tekemää taidetta. Ehkä kuvassa etualalla oleva mänty on sitten luonnon tai Jumalan taidetta. Tosin puu on puu myös aivan omana itsenään. Ei sille ole mahdollista osoittaa selvää tekijää, jolla olisi ollut tietoinen päämäärä luoda juuri mäntytaideteos. Vaikuttavia ne molemmat silti ovat. Rohkenisin minä niitä kauniinakin pitää.

Monet olivat ne muistot, jotka mieleeni tulvivat, kun kirkkoa katselin. Koulukirkot, rippikoulu, lehtikeräykset, Joka Poika -lehdet, kerhon jalkapallopelit, liukuautorata ja Matchbox-leikkiautot valtasivat muistikuvina ajatukseni. Liukuautoradalla leikin joskus valokuvan vasemman reunan alaikkunan takana olevassa huoneessa. Siellä oli myös paperinkeräyksen ansiosta suuret määrät Aku Ankka -lehtiä. Niistä katselin aluksi kuvia, koska en osannut vielä lukea. Noista hetkistä sain sysäyksen rohkaistua vierailemaan Kommilan kirjastossakin. Se paikka on ollut suurimpia aarreaittoja elämässäni.
Itkosen Varkaus 2016 _ kuva 2
II
Pienempi piippu vaikuttaisi jatkuvan suurempana piippuna. Taivaita tuntuvat piiputkin tavoittelevan. Ne olivat joskus merkkeinä kotien lämmöstä ja turvatusta toimeentulosta. On rumentavaa ja tilannetta yksinkertaistavaa vain ylimielisen kaikkitietävästi todeta: ”Raha haisee.” Arvostan paljon sitä uutteraa ja peräänantamatonta tapaa, jolla ihmiset elämäänsä rakensivat. Tehtaan pillin – tai torven – hälytysääni rytmitti päivien kulkua. Myös yhteiset ruokailuhetket olivat olennainen osa sekä arkea että juhlaa. Kun nykyisin myönteisenä seikkana mainitaan ”tavallinen kotiruoka”, ymmärrän sillä viitattavan mutkattomuuteen ja konstailemattomuuteen. Terveellisyyttä sillä ei kuitenkaan tarkoitettane. Tahtoisin uskoa, että kiireettömyyden ihannekin oli silloin aivan konkreettisesti saapuvilla. Muistoni tuonkaltaisista ateriointituokioista ovat lämminhenkisiä.

Polkupyöräilijöitä oli paljon. Siksi oli täysin oikeutettua puhua ”neljän ruuhkasta”. Portinvartija, porttivahti, oli silmissäni hyvin tärkeä ihminen. Häntä oli mukisematta toteltava. Joskus sain tehtäväkseni viedä hänelle sanan jostakin erittäin merkityksellisestä asiasta. Hyvä, etten sonnustautunut niitä toveja varten juhla-asuun. Niin ylpeäksi minulle uskotun vastuun takia itseni tunsin. Taisin esittäytyäkin koko nimelläni. Onneksi Hellin Harmainen oli koulussa painottanut kohteliaisuuden tähdellisyyttä. En ole niitä oppeja vieläkään unohtanut.
Itkosen Varkaus 2016 _ kuva 3
III
Palokaivon suurelta kannelta menin usein istumaan keskikoulun kiviportaille. Niitä pitkin kuljin sitten elämäni ensimmäisiin diskoiltoihinkin. Isot pojat soittivat niissä tilaisuuksissa levyjä. Nimeltä muistan ainakin Pasi Ropposen. Silloin kuulin ensimmäisen kerran Mountainin, Sparksin, Emerson, Lake & Palmerin, Christien ja muiden sen aikakauden suosittujen yhtyeiden musiikkia. Esiintyi siellä joskus Magyarkin. Muistot toivat mieleeni nykypäivän ja Rajakatu-yhtyeen. Terveisiä ja menestystä Heikki Lappalaiselle sekä Petri Perankoskelle. Kitaravelhouden lisäksihän ”Hesestä” kehkeytyi myös mestarillinen jujutsu-taituri. Hän oli usein mukanani keskikoulun diskoilloissa. Pääsyliput maksoimme pennin kolikoilla.

Keskikoulun tiloissa olivat myös Tarmon yleisurheiluharjoitukset. Niitä johtamassa oli ainakin Juha Koivula. Pelasimme lentopalloa ja polttopalloa. Harjoitusten leikinomaisuuteen sisältyy näkemyksellisyyttä. Haudanvakavuutta meistä kukin lienee kohdannut myöhemmin elämässään riittävän paljon.

Jäljellä olivat pelkät portaat, jotka peitti lumi. Oli hankiainen, joten nousin kuvitteellisia portaita ylös. Edessäni avautui tyhjä tila. Keskikoulu oli kadonnut. Se oli poissa mutta samanaikaisesti muistikuvinani läsnä. Silloin kerran tässäkin opinahjossa tavoiteltiin sivistystä ja oppineisuutta. Ajat muuttuivat: oppihistorialla eikä kulttuurihistorialla ollut enää riittävästi merkitystä rakennuksen säilyttämiseksi. Keskikoulu katoaa vasta silloin tyystin olemassaolosta, kun ei ole jäljellä enää yhtään muistajaa. Jääväthän senkin jälkeen tietysti valokuvat. Ovat nekin hyvin ilmaisuvoimaisia.

Kyllä Varkaudessa on kylliksi kauneutta, jos sitä vain osaa ja haluaa etsiä. Jos joku toisin väittää, tehnee hän sen silkkaa pahansuopuuttaan. Pelkän rumuuden näkeminen on epäarvo. Kauneuden näkeminen sen sijaan on arvo, jonka kotiseutu ansaitsee.

Varkauden tuokiokuvallinen tutkistelu jatkuu. Uudet pohdinnat ovat jo alkaneet.

Jätä kommentti

*