Varkaudessa kerran

Itkonen 2016 _ Keskuskonttori
Entisaikaan Keskuskonttori kuhisi elämää. Työnteon vilske täytti päiväsajan. Punatiilisen lisäosan vaiheilla kasvoi kookkaita tammia. Tai suurilta ne puut ainakin pienen pojan maailmassa tuntuivat. Puisto ja sen kesäinen vehreys ovat väkevinä muistoissa läsnä. Tammikuussa 2016 maisema oli peittynyt valkoisuuteen: se oli täynnä kiinalaista surua. Walter Ahlströmin rintakuva on kuin aikaveistos. Sen muistomerkkikatse ulottuu yli vuosikymmenten. Katse ei ole syyttävä, vaan ehkä se pikemminkin on surullinen. Niin monet asiat ovat kadonneet tai muuttuneet aivan toisenlaisiksi. Oleminen kuitenkin jatkuu. Ihmiset vain vaihtuvat.
Itkonen 2016 _ mainos
Päiviönsaaren torilla, suunnilleen nykyisen grilli-kahvion vaiheilla, oli Tammisen kioski. Aina kun kauppiaspariskunnan tytär oli myymässä, menivät sanat sekaisin ja puhe tuntui takertuvan kurkkuun. Ilmeisesti hänen punahiuksinen viehätysvoimansa otti minut täysin valtoihinsa. Keskusbaarikin oli silloin vielä ihmisten vilkas kohtaamispaikka. Ruoka, kahvi ja otaksuttavasti myös keskiolut kävijöille maistuivat. 1980-luvulla samoissa tiloissa ollut hampurilaisravintolakin oli melkoisen suosittu. Menneistä ajoista kertoo enää ainoastaan vanha Fazerin mainos. Se onkin paljonpuhuva ja lukuisia mielikuvia synnyttävä entisyysdokumentti. Samalla herää niin ikään ajatus ajallisesta juurevuudesta.
Itkonen 2016 _ sisäänkäynti
Scandic Oscarin sisäänkäyntiä kutsuin tuumiskeluissani olemisoveksi. Saatoinhan nähdä itseni samalla kertaa myös Seuratalossa tanssimassa. Oikeastaan Warkaus-salin voi kuvitella jatkavan Seuratalon musiikkiperinteitä. Kummassakin paikassa olen käynyt erinomaista musiikkia kuuntelemassa. Olikohan Seuratalon purkaminen sittenkään aivan välttämätöntä? Usein nykyhavainto syrjäyttää muiston. Siitä syystä moni ihminen nähneekin vain Scandic Oscarin. Heille Seurataloa ei ole milloinkaan ollutkaan. Unohtaminen lienee kuitenkin inhimillinen asia. Kenties se saa ihmisen viihtymään paremmin kussakin nykyisyydessä. Onhan ihmisellä kovin usein tapana haikailla menneisyyteen ja ojentautua kohti valmiiksi suunniteltua tulevaisuutta. On tähdellistä oppia oivaltamaan myös nykyhetken tärkeys.
Itkonen 2016 _ hotellihuone
Majoittauduin superior-huoneeseen numero 351. Sisätila oli yleissävyltään oranssi. Huone oli siis olemukseltaan appelsiininen ja aurinkoinen. Kokolattiamaton pehmeys miellytti. Se teki kävelystä keveää tassuttelua. Viileys vaivasi vähän. Onneksi kahvin siemailu lämmitti myös sisäisesti. Vuode oli oivallinen nukkua. Täkki oli riittävän paksu. Huoneen tilavuus oli erinomainen asia. Voin empimättä todeta viihtyneeni.

Aamiainen oli valikoimiltaan riittävä ja monipuolinen. Erityisen hyviä seikkoja olivat puuro ja haudutettu tee. Ruisleipääkin oli kiitettävästi. Asiansa osaava ja kohtelias keittiömestari varmisti aika ajoin kaikkien ainesosien riittävyyden. Illallisen sampi olisi voinut olla täysin kypsäksi grillattua. Mitä kuivempaa kala on, sen herkullisempaa se niin ikään on. Maittavaa se tosin puolikypsänäkin oli. Sämpylät olivat poikkeuksellisen hyviä. Kokonaisvaikutelma ateriasta oli myönteinen. Kyllä ruokailua hotelli Oscarissa on mahdollista kenelle tahansa suositella.
Itkonen 2016 _ kuntohuone
Kuntohuoneen laitevalikoima riemastutti. Siellä pystyy edistyneempikin voimailija kelvollisesti harjoittelemaan. Saunatilat ilahduttivat: interiöörin avaruudellisuus ja löylyjen kipakkuus muistuttivat lapsuuden löylyhuoneita. Senkaltainen vaikutelma ei monessa paikassa viriä. Ilmeisesti oli siis kyse valiosaunasta. Siellä taidan vierailla vastaisuudessakin.

Kun olin kirjautumassa ulos, hotellinjohtaja Eeva Anttikoski osoittautui ammatillisesti sivistyneeksi ihmiseksi. Hänen toimintansa oli tahdikasta, tungettelematonta ja asiakasta kunnioittavaa. Pidin siitä. Kun perusteellinen ammattitaito ja syvällinen ammattisivistys yhdistyvät samassa ihmisessä, on lopputulos filoteknian riemujuhlaa. Merkitseehän filoteknia taidon rakastamista.

Hotellista matkakeskukseen minut kuljetti taksi numero 326. Arto Pesonen ansaitsee suuren kiitoksen ystävällisestä palvelusta. Hänen laisiaan ammatti-ihmisiä soisi olevan enemmänkin.

Onkin ilmeistä, ettei ravintola Kaks Ruusua ole enää gastrosofin eli ruokakulttuuriin viehättyneen filosofin selviövalinta ateriointipaikakseen. Scandic Oscar on niin ikään tasokas vaihtoehto. Eikä pidä väheksyä myöskään Rosson mantelisia papupyöryköitä. Nyky-Amandasta minulla ei ole varmaa mielipidettä. Täytyneekin käydä perehtymässä sen ruokaluomuksiin seuraavalla Varkauden-matkallani.
Itkonen 2016 _ kaupungintalo
Kaupungintalo on Itsenäisyydenpuiston reunamilla. Talviasuinen puisto on kaunis. Kaupungintalon matalassa osassa sijaitsi ennen kouluhammaslääkäri. Odotushuoneessa tuoksui ruusupora. Sitä pelättiin jo etukäteen. Hammaslääkäri oli kuitenkin aina ystävällinen, ja pelko kaikkosi. Kyllä hän sai hammaspeikotkin katoamaan.

Kun on ollut Varkaudessa kerran, on sinne mentävä toisenkin kerran. Lienenkö sieltä milloinkaan lähtenytkään?

Jätä kommentti

*