Äitini muistolle

Äitienpäivä on taas lähellä, pari yötä ja sitten. Laadin tämän runon kaikesta siitä, mitä elämä on tuonut lapsesta saakka tullessaan, ilot, surut ja kiitollisen mielen.

Äitini muistolle

Tuo kukkivat vuokot muistoja mieleen,
silmät ummistain lapsuuden kuvina nään,
myös syreenit valkeat portin pieleen,
yhä niiden tuoksu huumaapi pään.

Pellavapäisenä vauhtia kovin
sisarusparvessa riitti niin,
että jälkeen pienenpienen tovin
taas leikkejä kilvan jatkettiin.

Monesti otin kirjani mukaan
ja eväitten kanssa pyöräilin
tuttuun paikkaan, jossa nähnyt ei kukaan,
vain veturikuskin kanss’ vilkuttelin.

Lapsuus muuttui kun isämme lähti,
taivaisiin muutti hän, Karjalan mies.
Äidillein vilkutti uus’ rakas tähti
ja pihalta viis’ lasta ja kotilies’.

Elämä jatkui, opintie huumas’,
ei siitä luovuttu kuitenkaan.
Välillä tiukkaa, vaikk’ pappikin tuumas:
“Ehkä lastenkotiin joudutaan?”

Äitini vastasi hammasta purren:
“Ei ikinä kulje sinne lasteni tie!”
Sai pappi korvilleen: “Vaikk’ kovasti surren
me eteenpäin menemme, kohtalo vie”.

Teimme kaikki elämän eteen työtä,
lehdet jaettiin, kioski hoidettiin,
myytiin kukkia, monesti pitkin yötä
jo seuraavaa päivää valmistettiin.

Jäi isältä perintö: “Periksi kukaan
ei kesken elämän antaa saa”.
Sai jokainen sisua lahjaksi mukaan,
niin paljon kuin ikinä tarvitaan.

Äitini jaksoi valoisin mielin
ohjata, opettaa, neuvoa niin,
että kaunis äänensä soi uusin kielin
meidän, lastensa kautta taivaisiin.

“Oi äiti armas”, kuten laulussa yhä
pyydän, “saanko kerran viel’ syliisi sun?”
Silloin muistot saapuvat, arki tai pyhä.
Kiitos, Äiti, kaikesta puolesta mun!

Onnittelut kaikille äideille ja kaikille teille, lukijani, sillä kaikilla meillähän on ollut äiti!

Jätä kommentti

*