Elämyksiä vesiltä

”On Mikki merelle lähtenyt pikku kaarnapurrellaan”. Tuota laulua lauleksin, kun ensi kertaa elämässäni olin järvellä optimistijollalla purjehtimassa. Tämä tapahtui 38 vuotta sitten. Kaavin ja Tuusniemen kuntien yhteistä vesiretkeilyleiriä toteutettiin laskemalla ensin Kaavin Vaikkojoella kanooteilla ja veneillä. Sellaista oman jännityksensä tuomaa tunnelmaa elettiin. Harva oli ollut koskaan kanootin kyydissä, eikä veneissäkään laskemassa koskia. Niissä ei mitään erityistä koettu muuta kuin että jokin kanootti kippasi jossain, mutta kun koskien vesi oli silloin melko vähäinen, ei vaaraa koettu. Vain kokemus siitä, miltä tuntuu, kun kanootti menee nurin. Siis sellaisia puolieskimoita! :) Hyvin varustautuneina kelluntaliivein selvittiin. Leiri jatkui sitten siirtymällä manteretta pitkin Luikonlahden metsästysmajalle.

Hallmanin Seppo oli touhunnut oman ison moottoriveneensä mukana optimistijollan ja tarjosi sitä purjehdittavaksi Ohtaansalmeen leirintäalueelle. Innokkuutta ei nuoremmissa ollut. Mie ilmoittauduin vapaaehtoisena leikkiin mukaan. En todellakaan koskaan eläissäni ollut ollut edes purjeveneen kyydissä. Olin vain nähnyt elävissä kuvissa, kuinka niitä suunnilleen käsitellään. Mielestäni se riitti, että olin optimistinen. Sitä kyllä tarvittiinkin.

Kaikki muut siirtyivät Sepon veneeseen ja kohti Ohtaansalmea. Mie istahdin oppariin ja lähdin ”merelle Mikin tavoin”. Onneksi oli tyyntä. Myrskyllä en olisi tohtinut eli uskaltautunut. Silloin oli todella tyyntä ja vaadittiin hyvää huumorintajua.
Kun kuljetusvene hävisi näkyvistä, miun purjehtimiseni oli edennyt parisataa metriä rannasta. Ei siis tuullut yhtään tai sen verran, että luovimalla pääsi etenemään. Istuin toisella reunalla ja kun piti kääntää suuntaa, purje ei olisi muuten mahtunut kääntymään, ellen olisi käynyt ihan littanaksi. Niitä paatteja ei ilmeisesti oltu suunniteltu täysi-ikäisille, ajattelin.

Vaikkei miulla ollut yhtään ylipainoa, niin kuitenkin veneen perä ui melko syvällä, koska laidan ja järvenpinnan ero oli korkeintaan 10 cm. Ja mie vaan purjehdin. Kuten olin nähnyt luovimista, niin sitä toteutin parhaani mukaan. Pitkiä vetoja suuntaan ja toiseen. Tosiasiassa matka ei kovinkaan edennyt suoraan rannasta mitattuna ja Sepon vene oli mennyt menojaan jo aikapäiviä sitten. Lauleskelin sydämeni pohjasta kaikki ne laulut joita tuli mieleeni. Ja niitähän oli. Varmaan ehdin purjehdukseni aikana laulamaan ainakin 50 laulua. Sen verran rauhallisesti eteneminen sujui ja ilman pienintäkään riskiä.

Silloin ei ollut kännyköitä, eikä muitakaan nykyajan älyviputtimia, joten en voinut soittaa Ohtaansalmeen matkan edistymisestä. Lähtöranta näkyi edelleen selvästi. Lienenkö edes puolta kilometriä edennyt, kun näin moottoriveneen tulevan. Tunnistin sen Sepon veneeksi.

Hän ajoi vierelleni. Ilmoitti, että ovat odottaneet miuta jo melkein kaksi tuntia. Oli ollut pakko lähteä katsomaan tai etsimään. Onneksi oli tyyni, oikeammin peilityyni. Ja mie vaan mielestäni täytin kaikki sankaripurjehtijan merkit, kun Seppo tuli ehdottamaan, että ”laitetaan oppari hinaukseen ja tule kyytiin, päästään nopeammin perille”. Eihän miulla ollut mitään hätää, mutta kun oli leiri kyseessä ja kun kotikyyti oli tilattu Ohtaansalmeen, niin pakkohan se oli nousta pois purjealuksesta moottoriveneeseen. Eivät kuulemma nuoret jaksaneet enää odottaa. Ihmettelin kyllä ääneen, että ”mihin teillä on hoppu, kun on niin kaunis kesäinen iltakin”. Katseet, joita miuhun loivat, olivat jotenkin oudonnäköisiä. Joillakin näkyi jotain salamankuvia tai olin näkevinään.

”No joo, elkee hermostuva” sanoin, ”kun ikuinen optimisti purjehtii, silloin aika menettää merkityksensä. Tunnettehan miut”. Muuta ei sitten keskusteltukaan kotimatkalla Kaaville. Nauruksihan se meni lopulta varsinkin, kun osa porukasta oli Sepon mukana lähtenyt katsomaan, mitä miulle kuuluu ja oli kuulemma niin mieleenpainuva näky, ettei koskaan unohda. Hyvä niin, tuumasin. Loppu hyvin, kaikki hyvin ja kuivalla maalla oli taas turvallisempi olo, kaikesta nautinnosta huolimatta.

Toinen tilanne elettiin vuonna 1988, kun oltiin Juuan Kiitäjien, partiolippukunnan, Englannin matkalla. Meidät oli kutsuttu Shrewsburyn partiolaisten leirille lähellä Walesin rajaa. Linja-automatka ei tuottanut tuskaa, eteni hyvin aina Belgian rannikkokaupunkiin Ostendeen. Kanaali oli edessä. Oli päiväsaika ja iltapäivä. Itätuuli puhalsi Kanaalin suuntaisesti eli laivan kylkeen. Tunnelistahan ei ollut tietoakaan, liekö edes suunniteltu.
Kun päästiin vesille, oli tarkoitus syödä jotain. Keittoruoka tuntui hyvin juoksevalta ja kevyeltä siinä vaiheessa. Kun sain lautasen pöytään, niin alus oli jo reilusti irtautunut satamasta. Sivutuuli alkoi keinuttaa melko tavalla.

Vaihtoehtoja ei jäänyt muita kuin ennätysvauhdissa piti tyhjentää lautanen, sillä ruoka kovasti pyrki pois astiasta. Siinä ei kauan nokka tuhissut. Kun katseli sivuikkunasta ulos Itämerelle, niin horisontti hävisi näkyvistä molempiin suuntiin. Ensin näkyi taivasta, sitten merta, sitten taivasta jne.

Kelloa vilkuiltiin ja kun oli alustavasti tiedossa, että matka kestää n. puolitoista tuntia, niin ei ihme, että kapteeni välillä ilmoitti hidastaneensa vauhtia turvallisuuden vuoksi. Menomatka kesti lähes neljä tuntia. Mitään muita ongelmia ei näyttänyt laivalla syntyvän. Kapteeni oli myös välillä muuttanut suuntaa eli hivenen risteilemällä purjealusten tavoin myötä- ja vastatuuleen.

Kolmas tilanne syntyi myöhemmin
Kun merellä myrskyää, niin mailla ollaan viisaampia. Siten jotenkin se kansanviisaus kertoo. Niin varmaan, mutta jos ei koskaan koe, vaikka vain vähäistä keinuntaa, ei voi tietää, miltä sellainen tuntuu. Estonian turmaa ei kukaan varmasti haluakaan kokea enää koskaan tai muistella, mutta tällainen Siljalinen matka Tukholmasta Helsinkiin sopii edellisten jatkoksi.

Elettiin joskus 1990-lukua ja lokakuuta. Oltiin liikunnanohjaajien matkalta Tukholmaan palaamassa takaisin kotiin. Tukholmassa sen jo jotenkin huomasi, vaikka saaristoa ja pitkä lahti edessä. Laivan tullessa Pohjanlahden aukolle, niin pohjoistuuli otti laivan sivuun ja alkoi keinuttamaan.
Keittoruoalle oli käydä hupaisesti, mutta nuorena on riittävän nopea ja nälkä sen mukainen, jotta keitto löysi tiensä oikeaan osoitteeseen. Sitten kun meinattiin ryhtyä viihteelle, niin … ei se mennyt ollenkaan ”kuten Strömsössä”.
Ihmiset olivat luonnollisesti valmistautuneet jo iltaa viettämään, olihan pitkä yö edessä ja vasta aamulla Helsingissä. Pöytiin oli kannettu juomia silleen sopivasti, kunnes ensimmäiseksi kuului särkyvien astioitten ääni. Huomattiin lautaspinojen nousevan jousitetulta alustaltaan viimeistä myöten. Paljon niitä oli ja iso osa viimeistä kertaa ehjinä. Siitä äänestä kun selvittiin, niin soittobaarista lähti piano liikkeelle pitkin käytävää.

Merenkäynti pohjoisesta puski juuri laivan leveään kylkeen ja sivuaalto on pahin keinuttaja, vaikkei muuta vaaraa ollutkaan. Sitten yritettiin mennä kauppaan, mutta siellä tavarahyllyt olivat levittäytyneet pitkin lattioita. Oli tavattoman vaikeaa löytää mitään. Samassa tuli ilmoitus, että tarjoilu joudutaan lopettamaan, kauppa sulkemaan, eikä suunnitellut viihdeohjelmat toteudu.

Sen kerran kun lasillisen kuohuvaa pöytään tilasin, niin eikö mitä. Siihen se jäi juomatta. Keittoruoka vielä kuitenkin kesti sisällä, vaikka tuntui vatsassa olevan samanlainen myllerrys kuin ulkona. Juoma ei mahtunut. Ei yhtään tehnyt mieli. Ruokasalissa vallitsi sanoinkuvaamaton tunnelma. Joillekin teki niin pahaa, ettei voinut olla kirkumatta tai ääneti. Suurin osa lähti hytteihinsä suorastaan itkien. Miekin, mutta kovasti kaiteista kiinnipitäen.

Hytti oli laivan ulkosivustalla, merinäköalalla periaatteessa ja tyyny oli sijoitettu sille seinämälle. Kuitenkin pähkäilin, että vähemmän heittää, jos kääntää pään laivan keskiosaan päin. Heittäköön jaloista, mutta päänuppi pahemmin reagoisi tilanteeseen. Vatsalleen käyden jalat poispäin laivan keskiosasta antoi hyvän asennon ja ennenpitkää olo asettui ja yö oli rauhallista nukkua.
Tilanteen rauhoittumiseen vaikutti luonnollisesti myös se, että tultiin Ahvenanmaan suojaan ja pohjoistuuli lakkasi keinuttamasta alusta. Aamuun mennessä kauppa oli raivattu, uusia lautasia kannettu alustoilleen ja soittobaarin pianokin oli löytänyt oman vakipaikkansa. Tuntui siltä, että lienee ollutkin painajaista kaikki. Ei se ollut, mutta yön jälkeen kaikki paha yleensä häviää mielestä.

Nämä muistot mielessäni tätä kirjoitin ja olen iloinen ja onnellinen, ettei vesillä miulle ole tapahtunut onnettomuuksia, eikä ole tarvinnut koskaan kokea pahempaa.
No, oikeastaan, kun silloin poikasena, ehkä 7-8 – vuotiaana, kun meinasin koiranuintireissulla hukkua Lappeenrannassa. Onneksi tyttöjen naispuolinen uimaopettaja tuli hakemaan rannalle, kun olin jo kaksi kertaa painunut ja räpistellyt pintaan Myllysaaren uimalassa. Ensin jopa nolotti, kun nainen tuli, mutta se tunne meni äkkiä ohi. Ehkä se tuntui kuitenkin hyvältä … muutenkin.
Siitä jäi tosin sellainen kokemus, etten mielelläni koskaan ui luonnon rannoilla rannasta poispäin, vaan rannan suuntaisesti ja työnikin puolesta olen sitä opettanut. Ja siten vielä, että jalat yltävät aina pohjaan. Tuskin se on heikkouden merkki, ei ainakaan omasta mielestäni, kun ei tiedä, milloin kenties tulee jalkoihin kramppi eli suonenveto kesken kaiken ja se ei ole leikinasia.

Vesilläollessa ei ole koskaan liian varovainen, vaikka nykyiset risteilijät ovatkin turvallisimmasta päästä. Hienoja ja mieleenjääneitä muistoja itselläni joka tapauksessa.

Nämä muistot tulivat mieleeni, kun uutisissa on kerrottu myrskyisistä keleistä Suomenlahdella.

Tulihan se Mikkikin rantaan, kun tuuli tyyntyi, vaikka kuinka myrsky veneettä puisteli.

Jätä kommentti

*