Suurella osalla ihmisiä on jonkinlainen aate, olkoonpa vaikka periaate. Useimmiten kuuluu sanonta: ”Periaatteessa kyllä, mutta käytännössä … pitää miettiä!” Minkälainen on tuo periaate, jos se ei käy päätökseksi. Jonkin sortin periaate on jokin tapa, liittyy se sitten pukeutumiseen tai käyttäytymiseen. Joku periaatteessa ostaa uuden auton, ettei tarvitse ajaa ”toisten vanhoilla”. Toinen taas päinvastoin laskee rahansa ja ”ettei ole olemassakaan uusia autoja, sillä jo ensirekisteröinti pudottaa auton arvoa ja sen johdosta periaatteessa ei uutta autoa kannata ostaakaan”.
Onhan niitä aatteita muitakin. Kaksi tiedän ylitse muiden: värit punainen ja sininen.
Lapsuudessa olin tekemisissä molempien kanssa, kun naapurissa oli Toppala eli sikäläisen SKDL:n järjestötalo. Siellä oli mukava käydä katsomassa piirrettyjä venäläisiä filmejä, jotka lapsen mielestä olivat jännittäviäkin, kun ei silloin vielä ollut töllötintä kenelläkään. Talossa tapahtunut muu toiminta ei kuitenkaan kolahtanut. Ei vaikka jäätelötötteröillä yrittivät lahjoa. Miten siinä niin kävi? Laittoivat sanan kiertämään Vappuna, että ”tulkaapas Peltolan pojat torille, niin saatte tötteröjäätelöt sillä ehdolla, että jonon jatkona marssitte Valtakatua aikuisten perässä Vesitornin mäelle Vappujuhlaan”. Helppo arvata, kuinka siinä kävi. Pikkupoikia tötteröjäätelöt kädessä marssivat iloisina niin kauan kuin jäätelöä riitti ja sen jälkeen pikavauhtia takaisin kotiin. Miksi se kulkue oli, ei tainnut oikein silloin aueta, eikä sen paremmin Vapunkaan jälkeen.
Toppalassa oli mahdollisuus myös nostella puntteja ja siellä hiki haisi ja rauta oli kevyttä. Ei siitäkään tarttunut muuta kuin urheiluharrastus. Joku löysi talosta oman paikkansa pioneereista, punainen huivi vihreän puseron kanssa.
Ilmeisesti nuo värit eivät olleet miun suosikkejani. En pahalla sitä toimintaa katsonut silloin, enkä nytkään. Saihan siitä aatteesta moni töitä jopa valtakunnan huipulta.
Miulle tuli seurakunnan toiminnan kylkiäisenä sinihuivinen partiotoiminta tutuksi. Partioaate tosin oli kaikkineen vain harrastustoimintaa ilman palkkatyömahdollisuutta. Tosin olihan se ja on edelleenkin monen nuoren ja lapsen ”pelastus” retkineen yms. Ihan kaikki ei siinä toiminnassa ollut rehtiä ja reilua, ei ainakaan miun mielestäni. Kenties silloin 1950 – luvulla oli tapana, että kun joku vartio lähti yöretkelle, vartionjohtaja antoi vinkin jollekin toiselle porukalle tulla häiritsemään yörauhaa ja kaatamaan telttoja.
Arvata saattaa, että kun moni oli elämänsä ensimmäistä kertaa yöretkellä ja kun yöllä alkaa ulkopuolelta kuulua vierasta elämöintiä teltan painuessa kasaan, partioaate ei silloin kovin lujassa voi olla. Miekään en ymmärtänyt sellaista pelottelua. Isommista se lienee ollut hauskaa, mutta lapset kokevat asiat aivan toisella tavalla. Kun pelko iski ensimmäisellä retkellä, turha oli kuvitella, että jokainen suhtautuisi siihen hauskana juttuna. Päinvastoin, silloin ainakin miulla jäi retkihommat. Olen mie myöhemmin omilla vaelluksillani hyvinkin elänyt ja noudattanut partiosta oppimiani sääntöjä luonnossaliikkumisessa, mutta olen myös antanut toisille arvon.
Partio kuitenkin puraisi miuta enemmän, josta on ollut iloa vanhempanakin.
Ei värillä ole väliä, jos uskoo asiaansa ja elää sen mukaan. Elämä on valintoja täynnä. Mie valitsin omani ja joku toinen omansa.
Aatteet ovat ihan hyviä, kunhan vain ”pojat eivät olisi menneet pilaamaan niitä”, kuten muuan sanonta kuuluu, tarkoitetaan sillä sitten mitä tahansa.
