Historiallinen kokoontuminen – itselleni

Uhkasi mennä koko elämä, ettei yhtään luokkakokousta tai vastaava ollut siunaantunut miun kohdalleni. Kohtalo päätti puuttua peliin ja järjesti toisin. Huomenna, torstaina 19.05. klo 12.30 kokoontuvat Peltolan pojat Lappeenrannassa.

Ensin tutustutaan entiseen opinahjoomme ja sitten lähdetään kylveksimään Myllysaaren rantasaunalle. Kerron tuonnempana, millaisesta paikasta on kyse.

Olen todella täpinöissä. Monellehan tällaiset kokoontumiset ovat arkipäivää vuosikymmenten ajalta. Joskus takavuosikymmeninä olin järjestämässä Solvallan urheiluopiston vv. 1971-73 yhtäaikaa liikunnanohjaajaksi på svenska opiskelleita. Koetin järjestää sitä Juuasta käsin Espoon perukoille em. oppilaitokseen, mutta kun siihen ei oiken tahtonut löytyä innostusta, niin se jäi.
Lappeenrannassahan mie kouluni lapsuudessa kävin, ensin Peltolan koulussa 5. luokkaan saakka ja sitten keskikoulun Saimaan yhteislyseossa, josta ensimmäisen luokan suoritin silloisen Tyttölyseon yhteydessä toimineessa koulussa vv. 1956-57 ja kun Kesämäkeen valmistui uusi oppikoulu, niin sinne sitten. Koulumatka piteni jonkin verran, muttei ollut kuitenkaan kuin reilut kaksi kilometriä. Vanhan hautausmaan pääkäytävää ajaessa tuntui siltä, että on pidätettävä hengitystä ja hieman hillittävä polkemista, ettei hautarauha häiriinny.

Keskikoulun porukkakaan ei ole koskaan kokoontunut, eikä sen jälkeen Lahden Kansankorkeakoulun 1963-64 opiskelijatkaan. Tai jos ovat, niin mie en niihih ehtinyt. Elämässä oli silloin paljon työtä liikuntaa, perhettä ja muuta, ettei ollut oikein aikaa tutkia ja etsiä tietoja, milloin esim. Lahdessa on ”toveripäiviä”, jolla nimellä tapahtumaa nimitettiin.

Mutta nyt on sitten. 60 tiimaa eli vuotta ehti vierähtämään, ennenkuin tapaan entisiä kansakouluaikaisia kavereitani ja naapurin poikia! Mutta parempi myöhään, jos silloinkaan!

Tämäkin kokoontuminen sai alkunsa aivan muulla tavalla.

Osa silloisista 1950-luvun Peltolan kaupunginosan eli naapurien pojista asuu edelleen Lappeenrannassa. Olivat kuitenkin pitäneet yhteyttä jollakin tavalla. Olivat mm. toteuttaneet muistolaatan ja pystyttäneet sen paasiin.
No, mie olin viime vuoden 2015 lopulle syntymäpäiväkseni järjestämässä Lappeenrannan kaupunginkirkkoon omaa 70-vuotisjuhlakonserttia ”Muistojen laulut”. Siitä tiedotin monella eri tavalla siellä ja kuinka ollakaan.

Yhtenä päivän soi puhelin, vieras numero. Mietin, vastaisinko ja … vastasin. Sieltä esitteli itsensä muuan Harri Kuronen ja kysyi, muistanko häntä. Siihen oli helppo vastata: ”Kyllä mie muistan, kun en muita Harri Kurosia tunnekaan kuin Peltolan kaupunginosassa ja naapurissa asuneen kansakoulukaverini!

Ilo oli molemminpuolinen. Sitten selvisi, että ”nuo muutamat” olivat saaneet aikaiseksi omakustannekirjan ”Peltolan pojat”, mikä oli juuri menoillaan kirjapainoon. Onneksi oli pari päivää vielä aikaa ja sain tyrkättyä oman juttuni ja valokuvia siihen.
Miten olinkaan osannut ennakoida tätä asiaa, kun sattumoisin olin kirjoitellut omaa lapsuuttani ja elämääni talteen ja saanut pari päivää aiemmin serkultani Varkaudesta kuvan, jota ei muilla ollut. Kuva oli nimittäin kioskistamme, jota koulupäivien jälkeen aina pidettiin. Äiti jouti viikonloppuisin ja lapset viikolla.Isäni oli kuollut v. 1958 ja äidin siivoojan palkan lisäksi kaikkien viiden lapsen oli alettava tekemään elämänsä eteen töitä ja kioski Vanhan Ratatien alapuolella Karlstedtin Paavolla oli joutavana. Äiti osti sen ja se siirrettiin tien yläpuolelle tonttimme kulmaan.

No niin. Kirja ilmestyi sitten aikanaan viime joulukuussa ja sen jälkeen tunsin saaneeni elämänlangasta niiltäkin osin kiinni ja sidottua itseni lapsuuteni maisemiin. Arvaatte varmaan, kuinka tärkeää se kaikkineen oli ja on. Kotimme oli jäänyt Hietalankadun levennyksen alle. Vain nykyisen 4-kaistaisen kadun oikeassa reunassa, yhä pystyssä oleva kirsikkapuu on maamerkkinä lapsuuden muistoille.
Kirjan myötä lapsuusaika palautui vahvasti mieleeni ja aivan niissä muodoissa, mitä se silloin oli.

Kirjan julkistamisen jälkeen yhteydenpito on ollut ensisijaisesti teknistä, mutta huomenna on SE päivä, josta alussa mainitsin. Ikimuistoinen varmasti.

Moni sen kulmakunnan ja luokan kavereista on tullut jo aiemmin elämänsä päätepisteeseen, mutta he, jotka vielä elossa ovat ja kynnelle kykenevät, kokoontuvat huomenna torstaina. Joku tulee etelä-Suomesta, kuka mistäkin ja mie, ilmeisesti ainoana Pohjois-Savosta Kaavilta. Matka ei ole pitkä, koska se on sama takaisinkin. Ja kun on mieluisa asia, mikään matka ei ole koskaan liian pitkä minnekään. Ei edes Jäämeren rantamille, missä vuosittain käyn kirkoissa lauleksimassa. Tulevana syksynä myös.

Mutta sitten alussa mainitsemaani Myllysaaren rantasaunaan.
Se on toiminut tauotta 1950-luvulta alkaen tähän päivään saakka. Ainakin alussa se oli Lappeenrannan kaupungin ylläpitämä, varmaan edelleenkin. Miesten vuorot olivat ti,to ja la sekä naisten ke ja pe.
Sauna lämpesi toukokuusta lokakuulle ja oli todellakin hyvin suosittu. Se synnytti myös ”löylymestareita”, jotka eivät kaikki suostuneet myöntämään toinen toistaan paremmiksi ja kovemmiksi löylyn ottajiksi.

Kaksi halusi olla aina kilpaa löylyä heittämässä ja kun oli saunantäysi eri-ikäisiä kylpijöitä, oli aika hankalaa nauttia löylyistä. Kumpikaan ei saanut toinen toistaan sieltä lähtemään kesken kaiken pois. Ei vain luonto kestänyt myöntää olla heikompi.

Kävi kerran sitten niin. Elettiin lokakuun alkua, Saimaa oli jo jäähtynyt. Perinteisesti nuo kaksi olivat tulleet aina tasan klo 14 saunomaan. Mutta … toinenpa olikin päättänyt tehdä källit ja oli tullut puolta tuntia ennen. Oli juuri hetkeä aiemmin tullut löylyistä ja mennyt jäähyttelemään laiturin päähän järveen kaulaansa myöten. Pääsin seuraamaan näytelmää sivustakatsojana.

Kaveri istui aikansa kylmässä vedessä nahka turtana ja odotti, että toinen veikkonen alkaa kypsymään löylyissä. Kylmänä miehenä meni saunaan, otti sankon käteensä ja nakkasi puoli sankollista vettä kiukaalle. Tietäähän sen, mitä siitä seurasi. Kun ovi aukeni löylyn voimasta, niin kypsynyt lähti, eivätkä kaverit sen koommin koskaan olleet yhtä aikaa löylyä heittämässä. Toisillekin saunavieraille alkoi löytymään tilaa lauteilta.

Hävinnyttä löylymiestä otti niin älälle, ettei voi kuvitellakaan! Tappiota ei pystynyt koskaan myöntämään.

Toivottavasti huomenna ei ole samanlaista löylynheittokisaa, vaan että saadaan nautiskella kaikessa rauhassa sopivasta lämmöstä hyvässä seurassa.

Kerronpahan sitten ensi kerralla, millainen tuo kokemus oli. Yhtä kokemusta rikkaampi loppuelämä joka tapauksessa. Tai kahta, kun se toinen, mikä aikanaan kouluikäisenä jäi kaivelemaan. Olin kova poika silloinkin laulamaan, mutten saanut, yli 60 vuotta sitten, mahdollisuuttta kajauttaa jokin laulu kivikoulun juhlasalissa koulun juhlissa. Älkää kertoko kellekään, mutta ajattelin yllättää.

Ei se ihan sellainen ylläri ole kuulijoille, kun ainakin tietävät miun lauluharrasukseni tai nykyisen elämäntapani, jonka laulaminen täyttää karjalaisuuden vaalimisen lisäksi. Saanpahan kuitenkin laulaa Peltolan koulun juhlasalisn näyttämöllä ja täyttää senkin aukon elämästäni. Yksi aukko vähemmän ja sitäkin kokemusta rikkaampana ajelen illasta takaisin Kaaville.

Toivottelen samalla iloisia luokka- ym. kokoontumisia tälle vuodelle. Niin, ja sitä Peltolan poikien kirjaa on saatavana miulta sekä Lappeenrannan Linnoituksen museokaupasta, 15 €/kpl + postikulut. Kirjassa eletään Lappeenrannan elämää 1920-luvulta alkaen. Aika hurjia juttuja, mutta mitäp eivät pojat keksisi!

Jätä kommentti

*