Hurmos ja karu arki

Tässä päivässä, sunnuntaissa, on vain kaikkien elettävä, oli sitten minkä ikäinen tahansa. Kesä on tullut Suomeenkin, jäädäkseen ainakin syksyyn saakka, jos ei ennemmin ala ilmat muuttumaan. Milloin sitten tulee syksy? No, se tulee aikanaan, kunhan vedet on uitu, marjat poimittu, vilja puitu. Kunnes terassit sulkeutuvat. Tämä lieneekin urbaani-kaupunkilaiselle paras merkki. Suuri osa tuskin osaa tai uskaltaa edes mennä metsään muuten kuin oppaan kanssa ja tarkkaan merkityille reiteille.

Tosin sattuuhan valtateilläkin eksymisiä, vaikka ne ovat varustettuja viitoilla ja opasteilla, joten ei se ole mikään varmuus sekään. Pitäisi opettaa kaikille kansalaisille kompassin käyttöä ja kartan lukua. Tosin nykyajan näpöttimissä on karttoja ja opastusta, mutta siitä huolimatta eksymisiä tapahtuu.

Mie olen vanhanaikainen, kun luotan paperikarttaan, kompassiin ja näkömuistiin. Kun reissuun lähden, käyn reitin läpi ja osun perille. Navigaattori on vielä toiminnassa korvien välissä. Kartalta katsottu reitti ohjelmoituu aivoihin ja ilman monotonista ääntä ohjaa perille. Erävaellukset ovat samankaltaista toimintaa, mutta yhä useammin kuitenkin luen maastoa ja karttaa. Etenkin Lapin olosuhteissa tunturissa, kuten sanonta kuuluu, on niin monipiirteistä maastoa, että on osattava luottaa kompassiin ja kuljettava sen mukaan. Tosin kaikesta huolimatta käy, kuten vanhalle suunnistajalle: Mitä lähemmäs kohde tulee, silloin alkaa hakemaan siksakilla kohdetta, vaikka sinne pääsisi aivan suoraan sillä suunnalla, mikä kompassissa oli. Rastille tai kohteeseen lähestyminen tekee useimmiten epävarmaksi ja sen vuoksi luottamus omiin kykyihin horjuu. Väsymyshän sen aiheuttaa ja ravinnon puute sekä nestehukka.

Tämä edellämainittu ajatus tuli mieleeni, kun luin Kuopiosta Helsinkiin juosseen ”rautamiehen” Tsega Kiflien huimasta urakka juosta yli 400 km 10 päivässä. Hänelle kävi juuri noin toisella kertaa eli lähestyessään Helsinkiä, Tikkurilassa oli reitiltä seonnut. Kunniakas saavutus sinällään. Kukapa siihen olisi muut uskoneet kuin juoksija itse. Vauhti oli ollut sopivaa ja tavoite selvä.

Sen sijaan jutussa mainittu: ”helpottuneen oloinen ja nopeasti väsymyksestä toipunut ultrajuoksija kommentoi”. Tuo ei pidä paikkaansa. Jos hivenen tuntuu helpolta maaliin päästyään, niin kokonaistoipumiseen menee varmasti aikaa loppukesä, ennenkuin on samassa vireessä. Mutta mitä sillä on väliä, kun nyt on tavoite saavutettu, julkisuus omalle asialle, minkä verran toipuminen kestää. Aikaa on koko loppuelämä.

Perillepääsyä aina helpottaakin se, että on syy, miksi. Hänellä oli riittävän hyvä MIKSI ja sen vuoksi Tsega pystyi siihen. Useimmilla ihmisistä ei ole selvillä syy, miksi jotain tekee ja sen vuoksi asiat jäävätkin roikkumaan vuosikausiksi.

Toisekseen on hyvä olla myös varasuunnitelmia, jos todella haluaa saada asiat toteutetuiksi. Jos jossain vähän törmää tai tulee vastoinkäymisiä, vaihtaa suuntaa tai suunnitelmaa. Kaikesta huolimatta se pääasia – MIKSI – on selvä, niin sitähän menee perille tai saattaa työn valmiiksi meni aikaa enemmän kuin paperilla.

Mitä siitäkään tulee, jos bussikuski ilmoittaa matkustajille, ”ettei tämä bussi mene juuri minnekään, kunhan vain ajellaan” tai jos lentokoneet lähtevät lentelemään ja laivat merille ilman päämäärää. Samoinhan se on ihmiselläkin ja taas tulee se sama vanha toteamus: ”Ihminen joka haluaa, keksii keinot, mutta se, joka ei halua, keksii selitykset!”.

No toiseen asiaan: Jussi Halla-aho oli laittanut tavoitteekseen tulla puolueensa puheenjohtajaksi karismaattisen ja vahvan Timo Soinin jälkeen ja tuli. Mutta mikä on polku tästä eteenpäin? Onko se voitonmarssia ilman päämäärää vai valloitetaanko Suomi nyt aivan uudella tavalla? Rintarottingilla kulkee nyt osa kansalaisia. Ettei vain olisi harhaa tuo voitto. Eihän se lopulta ollut kuin yhden puolueen suunnanmuutos. Veikko Vennamo aloitti oman Waterloonsa, nosti SMP:n vallankahvaan, sitten tuli nopea hiipuminen. Timo Soini yhdessä Vistbackan kanssa tekivät mahtinousun, veivät perustamaansa Perussuomalaisten puoluetta 20 vuotta eteenpäin ja vallankahvaan. Se aika on nyt sitten ohi.

Lehtitietojen perusteella muut puolueet ovat krampissa, tuskin uskaltavat hengittää ajatellessaan, mitä tuosta vallanvaihdosta seuraa. Nyt jos koskaan on miun mielestäni selkeä iskun paikka toisilla, perinteisillä puolueilla, jopa SDP:llä. Tuo hurmos tulee kestämään niin kauan, että jos vain Kokoomus, Keskusta ja SDP saavat vaihteen silmään kuin Kimi Räikkönen tänään ajettavassa F1-kisassa, niin saavat suuren osan uudistusmielisistä Halla-ahon taustajoukoista ja entisistä Soinin pataljoonista. Jos hallitus menee uusiksi, niin sehän tarkoittaa samalla uusia vaaleja ja siihen tilanteeseen perinteisten vanhojen em. puolueitten on iskettävä. Silloin Antti Rinteelläkin alkaa hymy olemaan herkässä, Petterillä ei ole niin orpo olo eikä Juha Sipilänkään tarvitse pääministerinä valvoa öitään.

Halla-ahon hurmostila estää järkevän ajattelun ja ennenkuin huomaakaan, puolueen jäsenistö on huvennut niin vähiin, ettei uusissa vaaleissa jää muuta kuin rippeet. Näin valitettavasti tulee käymään, sillä vahvasta hurmoksesta tulee aina paha krapula tai olotila, eikä kyetä lähellekään samaa kuin ennen sitä.

Niin, mistäpä mie tiedän, miten tulee käymään. Kirjoittelin vain omiani. Trumpin piirteet astuvat suomalaiseen politiikkaan: ”Minä tiedän, ole hiljaa!” Ja jos kaukosäätimellä kuvittelee Jussi Halla-aho johtavansa puoluettaan, niin entistä enemmän porukkaa häviää, puolueen nimi muuttuu, peruskansalaiset vaihtavat äänestyskohdettaan ja muut vahvistuvat ennennäkemättömällä tavalla.

Juuri noin tapahtuu seuraavan vuoden aikana, mutta onneksi se tapahtuu muualla kuin täällä Kaavilla miun kotonani. Jos luen uutiset tai olen lukematta, ei siitä mitään sanktioita seuraa. Jätän ne uutiset vähemmälle luennalle, jätän ottamatta kantaa, vaihdan tarvittaessa äänestyskohdetta tai sitten en.

Miulla on itselläni elämässä ”ilmeisen hyvä MIKSI” ja se vie eteenpäin, vallitsi ulkona sitten aurinkoinen tai sateinen keli, pakkasta tai tuiskua.
Kun tietää juurensa ja historiansa, on helpompi valita suunta ja mennä eteenpäin. Sen vuoksi tärkeintä onkin joka aamu havaita olevansa elossa, koska silloin tietää sen, että taas on yksi päivä tehdä jotain sellaista, mikä on itselleen tärkeää ja nauttia elämästä.

Jokaisen on itse elettävä oma elämänsä, oli vallankahvassa kuka tahansa. Oman elämänsä vallankahvaa ei voi luovuttaa eikä antaa kenellekään ja siitä on tärkeintä pitää kiinni. Tasavallassa aina on ihmisiä, jotka etsivät vaikka mitä kahvoja, mistä kiinni ottaa. Pitkäripainen eli Alkon kahva on jollekin tärkeä, jollekin joku muu.

Hallituksia tulee ja menee. Jokainen on mielestään parempi kuin edellinen, kenties tämänhetken Perussuomalaisten johtajanvaihdos luo aivan ihmeellisiä odotuksia puolueen menestymiselle. Kuitenkin kaikki eletty elämä on aina pohjana tuleville uudistuksille, koska historiaa ei voi kirjoitta uusiksi. Viisi minuuttia sitten syntynyt ajatus on historiaa yhtä lailla. Se on kaikki pohjaa tulevalle.

Viidenmiljoonan Suomi selviää tämänpäiväisestä krapulastaan yllättävän nopeasti ja ehkäpä pääministeri huomenna maanantaina iskee pöytään vahvat kortit ja ”hurmos on haihtunut, nuoruus jo mennyt on oi!”, kuten Valkoakaasiat – kappaleessa mainitaan. Katsotaan, miten käy.

Mitenkäs miulla itselläni sitten maanantai? Tiedän koko ajan, missä olen, minne olen menossa ja MIKSI! Sen vuoksi maanantai on alkua valmistautua seuraavan viikonlopun Karjalaisten kesäjuhlille Jyväskylään – mielenkiintoisten luentojen sekä vahvan heimokansan alkujuurien maku suussani kaikkiin juhlallisuuksiin. Vaikka olenkin suomalainen – evakkojen jälkeläinen ja perus – suomalainen ja karjalainen, ei poliittinen temmellyskenttä herätä intohimoja tai syvää halveksuntaa. Seurailenpahan vaan sivusta, mitä tulee tapahtumaan – ja nautin karjalaisuudestani täysin siemauksin! SKÅL!

Jätä kommentti

*