”Jo joutui armas aika ja” … mitä sitten? Atte näytti mallia!

Tuttu Suvivirsi on edelleen se sama, mutta mitä sitten, kun se on lakannut soimasta ja kesäloma koittaa? Onko suvi suloinen ja onko elämä mallillaan. Eipä taida olla muuta kuin mitä luonnossa tapahtuu, kunhan sää lämpenee tulevalla viikolla ja tuntuukin kesältä.

Tämän päivän lehdessä SS 4.6. ss.2-3 oli uutinen, jossa kerrotaan lasten ja nuorten mielenterveysongelmien olevan kasvussa ja että ovat todella lisääntyneet huolestuttavassa määrin. Mistähän se johtuu? Eikö elämä olekaan ”kuin silkkiä vaan”, eikö elämä olekaan kivaa, eikö?! On kaikki mahdolliset lelut, näpöttimistä alkaen, selfie-kuvia kamera täynnä, shoppailua, bilettämistä, jne. Koulussa piti olla kivaa, oppitunnit mielenkiintoista tekemistä täynnä, kavereita, opettajatkin parhaasta päästä olevia kavereita, pulpettien muoto muutettiin, jotta voidaan olla nenäkkäin aina ja tehdä kimpassa juttuja. Mikä tuossa on vikana ja mistä se kertoo?

Vaaditaanko koulussa liikaa, pitäisikö oppia enemmän vai saisiko vain olla ja löhötä? Mitä tekevät vanhemmat asioitten hyväksi, silittävät päästä ja sanovat vain, että ”älähän hättäile, kyllä se siitä!” vai mitä? Ehkä ovat huolissaan. Kaikenhan pitäisi olla hyvin, muttei siitä huolimatta olekaan.

Onko tällä hetkellä maailma liian valmis valloitettavaksi, kun pääsee googlettamaan ja jos vaikka mitä ympäri maailman, mutta sitten ei kunnolla edes osata kirjoittaa, pyyhkiä nenäänsä, kenkiään. Viskotaan vaatteet ja kengät miten sattuu, syödämussutetaan pitkin päivää mitä milloinkin. Onko liikaa vapaa-aikaa, kun elämän pitäisi olla kivaa juuri siitä syystä?

Mitä oli ennen? Historiaan on syytä mennä aina katsomaan, mitä ja millaista elämä oli 1950-luvulla, kun ei kaikilla ollut kaikkea, ei edes lämmintä kotia, ennenkuin käytiin veljesporukalla sahaamassa ja pilkkomassa polttopuita. Vesi piti hakea sankoilla 50 metrin päästä yhteiseltä kaivolta. Viisi lasta 40 neliön asunnossa sekä vanhemmat ja mummo. Ei ollut autoa, ei televisiota. Radiosta kuunneltiin se, mitä saatiin: Markus-sedän lastentunti ja Lauantain toivotut. Urheilulähetykset ja kirkonmenot silloin, kun ei menty paikan päälle.

Pihalla pelattiin keskenään tai naapurin poikien ja tyttöjen kanssa. Juostiin kilpaa korttelin ympäri. Oltiin todella paljon ulkona sen mukaan kuin vain kotityövelvotteilta jäi aikaa. Siitä huolimatta pidettiin kioskia, se avattiin koulun jälkeen, kun äiti jäi yksin viiden alaikäisen kanssa. Kioskia pidettiin vuoronperään, luettiin läksyt, jaettiin ilmaisjakelulehtiä ja oltiin hyväkuntoisia. Eipä ollut leluja liikaa, se tehtiin, mikä tarvittiin.

Samankaltaista elämää vietettiin lähes joka perheessä, kun asiat vain piti tehdä. Ei ollut marketteja, kuin vain se lähikauppa. Harrastamaan ehdittiin partiota ja seurakunnan ja urheiluseuran menoja myöten. Niihin päästiin jalan, kun ei ollut ketään, joka olisi vienyt. Äiti oli työssä iltapäivästä iltaan saakka. Piti vain pärjätä. Eipä tullut mielenterveysongelmia.

Koululuokat olivat sopivia, 35-40 oppilasta luokassaan ja hyvin pärjättiin. Jos ei osannut tai ei ollut läksyjään tehnyt, siitä seurasi sellaiset sanktiot, ettei monesti jäänyt tekemättä. Koulussa nurkkaan ja luunappeja otsaan tai karttakepillä tai metrin viivoittimella lojautus. Kyllä siinä häipyi kielletyt temput, eikä jäänyt traumoja.

Sanon vain, että kun ihminen kuvitteli tekevänsä palveluksen kehittämällä monenlaisia apuvälineitä opiskeluun, niin ettei tarvitse kunnolla osata käsinkirjoittamaan, päässälaskemaan, itsekseen tekemään. Kasveja kerättiin ja tunnistettiin. Niitten latinankieliset nimet piti osata ulkoa, vaikka oli jossain vaiheessa 120.

Mitä vaaditaan tänä päivänä, kun opettajat ovat myös sitä ikäluokkaa, että koulussa pitää olla kivaa ja ettei lapsilta voida vaatia juuri mitään. Lakit päässä istutaan sisällä, samoin ulkovaatteet. Opettajille voidaan haistatella vaikka mitä, voi tulla kouluun tai olla tulematta, kun ei siellä olekaan kivaa.

Yksi radikaaliratkaisu voisi olla: heitetään ne näpöttimet nurkkaan, jätetään kuukaudeksi kotiin, opetellaan tapoja, kuinka käyttäydytään kotona, koulussa. Puhdistetaan nurkista kaikki jonninjoutavat lelut ja opetellaan vaikka luonnosta asioita, tekemään käsillä itse puukon, sahan, vasaran ja naulojen kanssa asioita. Opetellaan tekemään kotona ruokaa vanhemmat lasten kanssa, välipalat valmiiksi seuraavaa päivää varten. Jätetään ne valmiit einekset ja muut hömppäruoat ja keskitytään syömään kotona tehtyä perusruokaa. Kuukausi tai kaksi tällaista elämää: omilla käsillä tehtyä ja lapset vanhempineen. Jos ei osata, niin opetellaan. Jätetään tietokoneet, mennään kirjastoon, etsitään kirjoista se tieto. Mennään tiedon peruslähteille. Opitaan ja luetaan ääneen asioita, siten ne jäävät mieleen parhaiten, eikä olla enää sellaisia tumpeloita, että kuollaan mieluummin nälkään kuin tehdään itse.

Käydään metsäretkillä paikoissa, missä on puhdasta ja alkuperäistä luontoa, annetaan vaatteitten likaantua, eikä välitetä pienistä. Nautitaan peruselämästä, eikä etsitä aina sitä helpointa reittiä. Vaikeimman kautta opitaan parhaiten.

Onhan sen osoittanut yksi tämän kevään ylioppilaista, Atte Hilander, josta oli juttu 3.6. SS. Nostan lakkiä hänelle ja osoitan kunnioitukseni hänen saavutuksensa johdosta! Onnitteluni Atte! Olet todellakin näyttänyt, mitä voi saada elämässä, jos on tahtoa! Onnitteluni myös hänen äidilleen, joka on kestänyt tuon parinkymmenen vuoden koettelemukset. Helppoa se ei ole ollut, mutta on se ollut sen vaivan arvoista, kuten itsekin totesi!

Ennen todellakin osattiin nauttia saavutuksista ja olla tyytyväisiä vähäänkin, vaikkapa vain sisarilta pieniksi jääneisiin juhlavaatteisiin. Nyt vaaditaan aina uutta ja ”kaksi kolmen hinnalla” – tarjouksia, ulkomaanmatkoja, pidetään välivuosia jaksaakseen jne. Tuskinpa oli paljon välivuosia ennen. Eihän elämässä muutenkaan ole välivuosia, vaan joka päivä on elettävä ja mentävä eteenpäin, paikalleenjäävät ja välivuosien pitäjät putoavat kyydistä. Se juna meni jo, jolla olisi päässyt eteenpäin, eikä seuraavaa tule, kun on sähköisiä vikoja milloin missäkin laitteissa.

Ennen oli vain lankapuhelin ja radio, höyryveturit, polkupyörä ja omat eväät koulussa. Nyt kun on kaikkea ja kaikki ilmaista, niin nyt on mielenterveysongelmia. Yhtälö ei oikein toimi. Aikaa ei voi pysäyttää, mutta tapoja pystyy muuttamaan. Jättämään vähemmälle elämää helpottavat asiat ja lähdettävä vaikeimman kautta. Onnistumisen elämys on paljon suurempi ja sitä todellakin arvostaa. Helpolla selviäminen lamaa ihmisen, eikä osaa nauttia juuri mistään.

ELÄMÄ ON LIIAN KALLISARVOINEN ASIA TUHOTTAVAKSI LIIAN HELPOILLA RATKAISUILLA! 

Sodissakin etsittiin kiertoteitä, kun haluttiin varmistaa perillepääsy. Luontoretkillä myöhemmin aivan samoin. Ei suorin ja helpoin reitti ole minkään arvoisia, näin väitän. Enemmän näkee ja kokee ja kokemaansa arvostaa aivan eri tavalla!

Jo pelkästään elämästä pitää osata olla kiitollinen, ei se ole koskaan itsestään selvä asia.

Toivon lopuksi kuitenkin, että jokainen löytää oman polkunsa, jota pitkin pääsee sinne, minne on menossa. Ei se aina ole se ensimmäinen ja suoraviivaisin, vaan monta sivuhaaraa on koluttava, monta kolhua on opittava kestämään, monta nälkää näkemään. Sen jälkeen elämä on aivan eri näköistä ja osaa nauttia ihan perusasioista. Toivottavasti jokainen, joka tällä hetkellä kärsii oman mielen järkkymisestä ja on väsynyt elämäänsä, löytää oman tiensä. Valmis tie ei aina ole paras, vaan se oma tie, johon ei tarvita kavereita. Se tie, jonka itse haluaa kulkea ja joka antaa itselleen enemmän kuin kavereitten mielipiteet, on paras. Ei kukaan kaveri pysty toisen puolesta elämään, jokaisen on se itse tehtävä, hengitettävä, syötävä, liikuttava, opiskeltava ja elettävä!

Mitä siitä, vaikka välillä vähän kompuroi. Nousee ylös ja jatkaa matkaa. Mitä siitä, vaikkei aina pääsekään juuri siihen kouluun, mikä kiinnostaa. Menee toiseen ja vaikka kiertoteitä. Aina on ratkaisuja, jos ei yksi aukea, niin toinen portti on aina auki. Tekevälle löytyy aina jostain jotain hengenpitimiksi. Paikalleenjääminen on alamäkeä ja vauhti kiihtyy. Parasta mennä eteenpäin, niin pysyy ainakin paikallaan ja elämässä kiinni.

…”Nyt siunaustaan suopi taas lämpö auringon, se luonnon uudeks’ luopi, sen kutsuu elohon!”

Siitä se lähtee!

Jätä kommentti

*