Joulupukkien aikaa

Suomalaiseen elämänmenoon on iskeytynyt vahvasti joulupukki ja Korvatunturin elämänmeno tonttuineen. Lienee ollut silloin joskus Markus-setä iltasatuineen, joka radiosta kuultuna vei mennessään niin lapset kuin aikuisetkin.

Sen jälkeen meno on vain kiihtynyt. 1950-luvun lahjat olivat kovin eri näköisiä: itsetehtyjä, harvoin ostettuja, käytännöllisiä tai joskus kirjojakin. Kansa rakasti lukemista ja kirjoittamista, kädentaitojen kehittämistä ja hiljaisuutta. Eipä ollut kovaa meteliä, kaiuttimia kaikkialla, näpelehtimistä. Silloin osattiin arvostaa perus-elämää.

Joulupukki oli silloin nurinpäin käännetyssä turkissa karvareuhka takaperin ja koirannahkarukkaset kädessään, pystykorvan viimeisenä muistona. Pahvinen naamari kasvoillaan ja siinä niin iloinen ilme kuin vain viirusilmineen.

Kerran ajattelin, että nyt pitää selvittää, kuka naamarin takana on. Olihan miulla aavistus, mutta siitä huolimatta päätin tehdä sen. Silloin hyväksyttiin tämä näytelmä koko perheessä, vanhemmatkin olivat hyvin mukana. Keskityin ensin kuuntelemaan pukkia, siirryin lähemmäs ja ykskaks nappasin naamarista kiinni ja nykäisin ja sieltähän paljastuikin epäilemäni Partasen Ami, naapurin mies. Ami oli vielä nopeampi, sillä samassa lävähti rukkanen miun poskelleni. Vetäisi naamarin takaisin ja sanoi: “Saattekin varmaan jaettua nämä lahjat, taidan lähteä seuraavaan paikkaan”. Ja poistui samantien.

Olin hyvilläni, nauru kelpasi sitten Amin lähdettyä, vaikka hieman kiusaantuneita olivat vanhempanikin moisesta tempusta.

Olenhan mie sitten vuosien saatossa tuurannut pukkia milloin missäkin ja monesti jopa niin uskottavasti, kun naapurin pikkupoika oli kaupungilla käydessään äidilleen todennut, että “Äiti, tuo kaupan pukki ei ollut oikea, vaan se, joka meillä käy. Se on oikea pukki!” Tuntuipa hyvältä.

Toisen kerran menin muuan paikkaan ja kun pukeuduin vähän piilon vieressä ennen sisäänmenoa, niin huomasin yllätyksekseni, että myssy oli unohtunut pois. Onneksi auton takakontissa oli sattumoisin kelluntaliivi, punainen, mistä sai hihan irti. Sopivan oloinen oli ja se päässä menin sitten sisään. Varauduin jo vastaamaan kysymykseen: “Miksi sinulla pukki on hiha päässä!” Enpä ehtinyt kovin muuta kuin toivotukset esittää, niin muuan poika heittikin edellämainitun kysymyksen. No, siihen miulla oli tietenkin vastaus valmiina: “Tontut taas ovat vähän pelehtineet ja laittaneet myssyn tilalle hihan”. Selitys meni täydestä ja satu jatkui yhtä uskottavana sen puolituntisen, mihin olin varautunutkin.

Tämänpäivän joulupukkeina on milloin valtion päämies, milloin kukakin, joka antaa lahjaksi hyviä neuvoja kansalaisille. Joskus kuntien ja kaupunkien johtajat puhuvat satuja kuin pukit, omasta mielestään yhtä uskottavasti. Rautavaaran Untollakin pukin ongelmako? No, eipä se kauas heitä, sillä kun mie olin tuurannut pukkia vuosikymmeniä, niin huomasin itsekin uskovani omiin juttuihini!

Jospa jätetään pahansuopaisuus taustalle, hyväksytään toisemme karvoineen ja nahkoineen. Jokaisessa huonossa jutussa tai jokaisessa ihmisessä on aina jotain positiivista ja hyvää. Koetetaan löytää sellaisia asioita ja ominaisuuksia. Vietetään joulu ja katsotaan sitten joulun jälkeen, mitä “paketeista”löytyy, oli sitten kyse maan hallitukselta tai keltä hyvänsä saadusta lahjasta, millainen kiitos on paikallaan. Jokaisella kortilla, kukalla tai paketilla lakiasioista ja muista puhumattakaan, on kuitenkin haluttu hyvää kaikille!

Pukin rooli ei siis ole helpoimmasta päästä, kun monesti on vaikeaa olla uskottava. Näin mie kuitenkin uskon, että kaikki on mahdollista.

Jätä kommentti

*