Kaksi salaisuutta

Kun ei kysytty, niin en kertonut! Mistä niissä oli kyse, selviää seuraavasta.

Ensimmäinen salaisuus

Elettiin 1960 – lukua. Olin Lappeenrannassa meijerin auton apumiehenä ja yhtenä päivänä vietiin tavaraa Joutsenon kauppoihin. Kyseessä oli silloinen Joutsenon Talouskauppa.
Nosteltiin ensin maitokoreja. Maitohan oli pakattu 1 litran lasipulloihin, joten ne oli nosteltava varovasti, ensin rapulle ja sitten kannettava sisään. Sensijaan pahvilaatikoihin pakatut 20 voipakettia olivat sellaisessa sopivassa 10 kg:n laatikossa, jonka hyvinkin sai kevyesti nakattua rapulle. Näin tein, mutta laatikko putosi oventopparin päälle. Topparissa oli yleensä kumirulla, mutta siitä puuttui, oli vain sentin vahvuinen ja vajaat 10 cm:n pituinen terästappi. Siinä se laatikko sitten mötkötti.
Nostin laatikon ja huomasin reiän pahvilaatikon kyljessä. Vetäisin peukalolla pahvin suoraksi ja kannoin muina miehinä laatikon sisään. En maininnut mitään kauppiaalle. Ajattelin, että jos seuraaavana päivänä ottaa puheeksi ja kysyy, niin sitten sanon, että ”se taisi pudota pahimmoilleen topparin päälle”. ja saisihan hän joka tapauksessa uuden paketin. Vahinko mikä vahinko.

No, sitten kun menimme seuraavan kerran, niin kauppiaspa heti aloitti kertomuksensa: ”Hei, kun eilen toitte voita, niin yhdessä paketissa oli ihmeellinen sentin vahvuinen pitkä reikä. Pahvilaatikossa ei ollut mitään reikää. Soitin meijerille ja he pyysivät palauttamaan paketin ja lupasivat hyvittää. Lupasivat samalla tutkia, mikä sen oli aiheuttanut”.
Ajattelin, että kun itse sanoi, ettei laatikossa ollut reikää, niin tutkikoot sitten. Kysykööt, jos haluavat. Arvelivat luonnollisesti, että se oli tullut valmistuslinjalta. Kukaan ei koskaan kysynyt ja ajattelin, että siinäpähän miettivät. Tiesin, että selvittämättä jää, jos eivät sen verran osaa ajatella, että kuljettajalta tai apumieheltä kysyvät. Vieläkin jälkeenpäin huvittaa tuo tapaus. Olen monesti miettinyt sitä, millaisia ajatuksia se reikä siellä meijerillä herätti.

Toinen salaisuus

”Sotajuttu”.
Olimme kevättalvella 1965 120 mm kranaatinheittimillä kovapanosammunnoissa Pahkajärvellä, nykyisen Vekarajärven varuskunnan alueella Kouvolan Valkealassa.
Mie olin suuntaajana ja sain lukemat. Asensin sen heittimen suuntaimeen ja ilmoitin: ”Suuntaaja valmis!”. Lataaja pudotti kranaatin putkeen. Kyseessä oli nk. hyökkäystilanne ”vihollisen” asemiin ja kiväärimiehet olivat linjassa. Kun kranaatti lähti, niin samalla huomasin, että olin laittanut liian pienen lukeman. Salamannopeasti korjasin sen ja seisoin heittimen vieressä aivan kuin ei olisi mitään tapahtunut.

Kun kranaatti iskeytyi maalialueelle, lähemmäs kuin olisi pitänyt, vaikkakin riittävän kauas kiväärimiehistä, kantahenkilöstö oli valveilla ja tuliasemasta tuli heti komento: ”Tuli seis, kaikki astuvat 2 metriä taaksepäin, kukaan ei koske heittimeen. Tarkistetaan, mistä virhe johtui!”

Katselin vierestä tyynenä, kun kersantti tarkasti suuntimen lukemat ja totesi ne oikeiksi. Olivathan ne, kun olin ne muuttanut. Samalla tuli ilmoitus: ”Kovapanosammunnat lopetetaan, selvitetään, mistä virhe johtui!”
Odotin luonnollisesti, että kysyvät miultakin. Eivät kysyneet. Tuntuivat pähkäilevän, että kun kranaatit olivat vanhoja, niin varmaan on ollut liian vähän ruutia tai jotain senkaltaista. Ajattelin olla kertomatta, kun eivät kysyneet miulta, joka oli suuntaajana.
Tämäkin asia on huvittanut itseäni ja kavereitani, kun olen kertonut jälkikäteen, mm. Kontiorannan upseerikerholla liikunnanohjaajien kokoontumsen yhteydessä eläkkeellä olleelle everstiluutnantille.
Hän kuunteli tarkkaan ja kun pääsin loppuun, niin sanoi: ”Ei nekään kaikkia älyä, mutta parasta on tuossa siun itsesuojeluvaistosi ja salamannopea lukemien korjaus. Aika poika! Niin ja onhan siitä jo niin kauan, että teko on jo vanhettunutkin”. Sanoi ja nauroi maha hytkyen.

Asia on varmasti jäänyt selvittämättä ainakin tuon yhden räjähtäneen kranaatin osalta. Lieköhän tutkineet ammusvaraston kaikki muut kranaatit, en tiedä, muttei asia ole enää ajankohtainen.

Molempiin tilanteisiin sopii sanonta: ”Pitää olla nopea, jos tahtoo elää!” Ja onneksi ei kenellekään sattunut korvaamatonta vahinkoa. Jos olisi, niin olisin luonnollisesti kertonut, mitä tapahtui. Niin päätin, muttei sitä tarvittu.

Jätä kommentti

*