Teatteria Arkadianmäellä ennen ja nyt(kin)?

Olen tässä viimepäivinä innolla ahminut kirjaa ”Verraton Virolainen”. Onpa todella verraton kirja. Kati Katajisto on onnistunut tuomaan esille kaiken raadollisuuden, mitä aiemmin päivän politiikassa ilmeni.
Kirjassa kerrotaan Johannes Virolaisen elämäntyöstä alusta loppuun.

Kirjaa lukiessani tuli mieleeni vanha kasku, kun ulkolaisia turisteja kuljettanut bussi ajoi silloin joskus Eduskuntatalon ohitse. Opas kertoi näin:

”Vasemmalla on maailman suurin teatteri, 200 näyttelijää ja venäläinen ohjaaja!”

Arvata saattaa vain, mitä turistit siitä tiedosta ymmärsivät. Raakaa huumoria, kenties opas sen jälkeen selitti hieman tilannetta. Ihastusta vai vihastusta, kenpä tietäis sen.

Se aika on hyvin tarkkaan kuvattu tässä teoksessa, jonka suosittelen kaikille luettavaksi. Samalla tulee selväksi se, millaista on julkisuuskuvan toisella puolella.
UKK eli omaa elämäänsä, eikä laskenut ketään muuta vallan huipulle. Tuntuu siltä kuin tänä päivänä itärajan takana olisi samankaltainen tilanne. Huipulla on tilaa vain yhdelle.
Ei se helppoa ollut silloin, kun sodan jälkeiset tilanteet kaiversivat kauan Suomen politiikassa ja pyrkivät ohjailemaan henkilöitä myöten. No, nämä ovat varmasti tuttuja asioita heille, jotka ovat lukeneet esim. Paasikiven päiväkirjoja tai UKK:n omia muistelmateoksia.

Päiväkirjat ovat selkeitä yksiyhteen kirjoitettuja, mutta muistelmateokset antavat mahdollisuuden kirjoittaa keskushenkilön toivomalla tavalla. Nyt ”Verraton Virolainen” – teos varmastikin poikkeaa monelta osin kaavamaisuudesta.

Onkohan tämänpäivän politiikka yhtä raadollista kaikkia kohtaan, kun varsinkin puolueitten puheenjohtajat saavat kokea sitä päivittäin. Rivijäsenet eivät varmaan niin paljon.

Samalla herää kysymys, että onko julkinen kuva valtakunnan päättäjistä erilainen kuin taustalla, seinien sisällä ja puhelinten ulottumattomissa oleva? Onkohan siellä vallalla aivan erilainen ilmapiiri? Istutaanko rauhassa ja naureksitaan kaikelle sille, mitä toimittajille syötetään kukin vuorollaan. Ollaan julkisuudessa olevinaan kärsineen näköisiä, mutta sitten taas muututaan joksikin aivan muuksi.

Johannes Virolainen tuntui olleen sama kaikkialla ainakin kaikissa niissä tilanteissa, jotka tulivat uutisiin ja lehtiin. Liian avoin ja rehellinen. Se on helppo uskoa. Onneksi oli kuitenkin sanojensa mittainen, joka sekin ärsytti verhojen takana lymyäviä puoluetovereita ja muita vaikuttajia. Virolaisen kimppuun oli helppo käydä, mutta onneksi hänen karjalainen nahkansa kesti hyökkäyksiä toisensa perään, tuli niitä sitten silloisesta Neuvostoliitosta tai Suomen sisältä.

Sen verran sain hyvää mieltä osakseni, kun kirjassa mainitaan vuodelta 1981 mm. ”Hän saattoi todeta tyytyväisenä heinäkuun lopussa, että maakuntamatka oli ollut ”loistava”. Kyllikki oli ollut koko ajan mukana ja hänkin puhui. ”Meitä vastaan henki lämmin myötätunto. Ei puhuta rouva Virolaisesta – puhutaan Kyllikistä!”

Olin saanut nimittäin kyseisenä vuonna tehtäväkseni etsiä juhlapuhujaa Kaaville kotiseutujuhlille ja silloin välähti: Miun mummoni oli nimeltään Anna-Maria Virolainen ja siitähän mie sitten otin ja soitin Eduskunnan puhemiehelle Johannekselle (sain jostain syystä vielä suoran numeron, ettei sihteerinsä kautta) tällaista aasinsiltaa käyttäen ja sain kuin sainkin hänet juhlapuhujaksi. Ja mikä parasta, olivat oikeastaan Kaaville suuntauneella häämatkallaan silloin heinäkuussa, kun seremoniat oli pidetty viikkoa aiemmin! Jännä oli seurata sivusta, miten musta mersu lipui Kaavin kirkon takaa juuri klo 12.00, kuten tuloajaksi oli sovittu. Nuoripari astui autosta, kansaa oli kerääntynyt satoja ja satoja juhlapaikalle entisen viljamakasiinin ”Eloaitan” pihalle. Muistelen, että tämä tilaisuus oli tämän vastavihityn parin ensimmäinen julkinen esiintyminen ja että Kaaville!

Karjalaisuus oli se avainsana ja mahdollinen sukulaisuussuhdekin, joka jäi kuitenkin niiltä osin selvittämättä. Johannes kysyi miulta puhelimessa, että ”oliko tämä Anna-Maria Viipurist kotosi?”, johon mie: ”Sellanen tuntumaha miull on, jott sielthä hää ol”. Mitäpä siihen muuta vastaamaan.

Joka tapauksessa kannattaa lukea ja tarkkaan tämä kirja. Sen myötä ihannekuva kansanedustajien ja puoluejohtajien asemasta julkisuudessa antaa varmaan erilaisen kuvan kuin vain mielikuvissa syntyneet ja lehdistä luetut.

Loppuun lause kuplettimestari Eino Kettusen viisusta, joka sopii hyvin tähän: ” Ei ole nyt helppoa Helsingissä” … jos ei silloin, niin ei nytkään!

Kommentit

  • Jorma

    Oliks hieoa olla Suomalainen jos sananvapaus palautetaan. Nyt Mänttä päät on vieneet viimeisetkin rippeet !

Kommentointi on suljettu.