Kanta-astujasta varvastelijaksi?

Ihmisen tapa kävellä on mennä kopsutella kantapää edellä maahan. Monesti jopa opitaan tunnistamaan joku tuttu pelkästään siitä, miten ja kuinka määrätietoisesti kannat kopsavat. Kuuluu kuin seinäkellon nakutus.

Ihminen on kanta-astuja luonnostaan, mutta siitä huolimatta moni kävelytai juoksutyyii viittaa varvasastujiin eli hiipijöihin. Varsinkin liukkailla talvikeleillä kanta-astuja kohtaa jäisen maaperän paljon herkemmin kuin moni muu, joka on oppinut tai opetellut astumaan päkiä edellä tai sitten koko jalkapohjalla.

Kun verrataan ihmisen askellusta esim. kissaeläinten hiljaiseen ja joustavaan liikkumiseen, huomataan ero varsin selvästi. Siitä tavasta olisi todella merkittävä apu talvikeleillä. Hivenen polvia joustaen ja koko jalkapohjalla päkiä ensin painettuna maahan vähentää selkeästi liukastumisvaaraa. Sitä on aivan kuin olisi varuillaan. Ehkäpä sellainen kävelytyyli herättää hilpeyttä, mutta turvallisuus ennenkaikkea.

Samoin juoksijoilla tai miksi sitä etenemismuotoa nykyisin voisikaan nimittää. Päkiän kautta tapahtuu jalkaterän liike, vaikka nykyisin tienpäällä nähdyt juoksu- tai etenemistyylit ovat kaukana varsinaisesta juoksusta. Siitä ei ole pehmeyttä, kun jalka ei juuri nouse maasta, mutta etenemistä kuitenkin tapahtuu. Eihän polvennosto ole tietenkään tärkeintä varsinkaan silloin, jos voittaa mestaruuksia tai murskaa ennätyksiä. Aivan sama, millä tyylillä etenee, kunhan tehoja on riittävästi.

Ihmeteltiinhän aikanaan Lasse Virenin juoksutyyliä, mutta kuinkas kävi? Neljä olympiakultaa plakkarissa ja paljon muitakin. Tosin Lassen juoksuaskel vei vauhdikkaaasti eteenpäin vartalon kallistuksen myötä. Nykyisin nähdyt etenemistavat hidastavat liikettä, kun täysin pystyssä tai hieman vielä takakenossa ja kaukana optimaalisesta eli ihanteellisesta juoksuasennosta.

Juoksujalkineissa on nykyisin joustavat kantakupit ja pohjat, joskus ehkä vähän liiankin pehmeät ja veltot. Jalkineen pitäisi samalla kertaa tukea ainakin kiertosuunnassa, mutta taipua etenemissuunnassa ja sillä tavoin, ettei jalan tehtäväksi jää taivuttaa jalkinetta. Paljon on markkinoilla ja saatavina niinkutsuttuja lenkkareita, jotka ovat enemmän kuin vaarallisia ja altistavat jalkavammoille huomattavasti nopeammin. Hyvää ei saa koskaan halvalla, on syytä muistaa tässäkin tapauksessa.

Juoksu sinällään on tehokas etenemistapa vauhdista riippumatta. Huippukävelijät tosin kulkevat huomattavan nopeaan ja päihittävät mennentullen rauhallisemmat juoksijat. Missä sitten kulkee kävely- tai juoksutavan raja? Ainakin siinä, että kävelijän jalka tulee aina tai sen pitäisi tulla kantapää edellä maahan. Hidastuksista tosin useasti havaitsee kaikkea muuta. Onneksi ihmissilmä on mittarinta kävelykisoissa, joten hylkäämisiä sen vuoksi ei tule niin paljoa. Kävelyvauhdin kasvaessa kontrolli jalkojen kosketuksesta alustaansa selvästi vähenee, kun vähintään toisen jalan tulisi olla maassa.

Liukailla keleillä kävelyn harrastajat ja kilpailijat ovat huonommassa asemassa, koska on epäedullista ja tapaturma-alttiimpaa astua kanta edellä. No, kukin tyylinsä ja reittinsä valitsee.

Juoksuliikunnan alkuvaiheessa jalat kipeytyvät pohkeista, varsinkin, jos kuvittelee heti olevansa mestarijuoksija. Reipas kävelyvauhti muutettuna varovasti juoksuksi vähentää kiputiloja. Muistan takavuosikymmeninä silloin 1960-luvulla, jolloin Lappeenrannassa tuli kierrettyä pidempiäkin lenkkejä, valmentajana toiminut mestarimaratonari Paaavo Pystynen antoi neuvon: ”Jos jalat tulevat kipeiksi juoksusta, juoksemalla ne paranevatkin. Tai jos miettitte sitä, kun on kaksi kovaa vastakkain, pohkeet tai maantie, kumpi ennemmin antaa periksi”. Yksinkertaisesti jalkakivut paranevat juoksemalla ja mitä useammin sitä tekee, sen paremmin ne siihen liikkeeseen tottuvat. Jos eteneminen on hiipimistä, nykytyyliä, niin siitä muuttuessa todella juoksuaskeleiksi, reidet ja pohkeet saattavat kipeytyä alkuun, mutta kyllä niistäkin vaivoista juoksemalla pääsee eroon.

Tosin nykytyylin juoksijat muistuttavat muuan helsinkiläistä nuorta miestä 1970 – luvulta Hän oli äärettömän kestävä juoksemaan vaikka Helsingistä Hämeenlinnaan, samaa vauhtia koko matkan, mutta jos hänen piti ottaa loppukiri tai välillä kiristää vauhtiaan, sitä hän ei pystynyt tekemään. Lihaksista oli hävinnyt kimmoisuus pois lähes kokonaan. Sama olisi ollut, lähti maratonille tai 100 metrin kisaan. Vauhti oli sama ensi metreistä alkaen loppuun sakka molemmissa.

Sen vuoksi olisi hyvä juoksulenkeillä vaihdella vauhtia välillä. Lihas on paljon toimivampi kaiken aikaa. kävelijätkin voisivat tehdä pieniä hyppyjä välillä. Tosin kauppareissulla kassien kanssa näyttäisi vähän huvittavalta, mutta kotioloissa tai salilla, kuka missäkin.

Ja tästä onkin hyvä päättää toteamukseen: Kun jalkoissa on kimmoisuutta, liukkaalla kelilläkin on turvallisempi olo, kun tietää vähän edes pystyvänsä reagoimaan äkillisiin liukastumisiin.

Kommentit

  • Marco-83

    Minulla on kampurajalat, eli nilkat ei taivu juuri ollenkaan. On siis pakko olla kanta-astuja. En pysty kävelemään varpailla. Pääasia että pääsee eteenpäin jotenkuten.

Jätä kommentti

*