Katoavaa kansanperinnettä vai ajankuvaa?

Ne olivat iloisia aikoja 1950-60 – luvulla, kun kesätyöpaikat Lappeenrannassa juoksupojan hommissa tarjosivat ikimuistoisen työn. Kesko oli miun kohdallani monena kesänä ja hieman muulloinkin, ensin juoksupoikana eli tsupparina, sitten pakkaajana varastoissa, jne. Eihän se tsupparin palkka ollut kovin kaksinen, muistelen sen olleen 90 mk kk, mutta siitä huolimatta oli säännöllisen elämän makua lähteä aamuisin töihin ja kun sai tuntea itsensä tarpeelliseksi.
Kolmipyöräisillä kuljetin tavaraa keskustan alueen kauppoihin ja linja-autoasemalle Matkahuoltoon. Kaksi pyörää edessä ja niitten välissä tavaraloota ja hän oli mestari, joka pystyi ajamaan Valtakadun päästä päähän. Se vaati tasapainoa ja taitoa. No, ei siihen suinkaan ollut tarvetta, mutta siitä huolimatta taito, mikä taito.
Vahinkoja ei itselleni sattunut kertaakaan liikenteessä. Pyörä oli alkuun hieman hankala ajettava, mutta äkkiä siihen tottui.
Lappeenrannassa olikin sanonta: ”Tsupparit suhisee, Kauppakatu kuhisee”. Tsupparit olivatkin hyvin tavanomainen näky, eikä mikään halveksuttu työntekijä. Sitä kautta jokaisen piti huolehtia työpaikkansa maineesta. Oltiin kaupungilla liikkuvia mainoksia.
Silloin opin sen, että ”ensivaikutelman voi tehdä vain kerran!” Ja sen olen muistanut koko elämäni ajan. Jos se on epäonnistunut jostain syystä, niin sitä on sitten turha jälkikäteen koettaa selitellä millään tavalla. Kun hommansa hoiti kunnolla, niin aina oli seuraavina kesinä työpaikat valmiina. Ja kun tunsi kuuluvansa suurempaan työyhteisöön, niin pääsi nauttimaan myös muistakin talon eduista.
Fyysinen kunto koheni tavarapyörää poljettaessa, mutta siitä huolimatta riitti energiaa vielä muihinkin harrastuksiin. Silloinpa sitä jaksoi nuorena.
Tämänpäivän tavaralähetykset pääosin hoidetaan autoilla tai postin välityksellä. Onneksi on jokunen pyörälähettikin vielä viilettämässä pitkin kaupunkia, milloin pitsojen tai muun kiireellisen postin kanssa. Ilolla seuraan sellaisia nuoria, jotka tuon työn ottavat vastaan. Siinä ei auta ruikuttaa keleja, vaan se vaatii todellista luontoa ja paloa liikuntaan.
Taitavat olla lähetin tehtävät kuitenkin katoavaa ”kansanperinnettä” tai ajankuvaa suurelta osin. Olkoonpa vaan, mutta kun työssä sai ulkoliikuntaa, niin vähemmän oli kaikenlaisia vaivoja verrattuna siihen, mitä tänä päivänä sisätyössä ja näpöttimien ääressä tapahtuva tarjoaa. Voin olla väärässäkin, mutta muistoja ei kukaan vie.