Kaustisen reissulla koettua 9.-17.7.2016

Siinä se viikko hurahti, eikä reissua sinne ilman uusia kokemuksia.

Ensimmäinen etappi Halsualla …

Kaustisen reissu alkoi jo sunnuntaina 9.7. reilu viikko sitten. Lähdin matkaan klo 5. Olin sopinut treffit Halsuan kirkkoon sikäläisen kanttorin sijaisen Merja Wirkkala-Vapaavuoren kanssa, kun olin lupautunut esittämään kaksi laulua kirkonmenoissa.
Ajoissa paikalla kaavilaisen tavan mukaan: Hän, joka ensin tulee, niin odottaa. Olin ensin ja odotin. Olin hieman klo 8 jälkeen ja kanttorin sijainen Merja Wirkkala-Vapaavuori pappi-miehineen, Hannu Vapaavuori, tulivat paikalle n. 8.45. Pappikin oli sijaisena kuukauden pestillä, kun odottivat seurakuntaan valitun saapumista. Kanttori oli lupautunut yhtä pitkäksi aikaa sijaiseksi. Oopperalaulajan tehtävistä eläköitynyt Merja, kotoisin naapuripitäjästä Kaustiselta, toimii tällä hetkellä Helsingissä Malmin seurakunnassa kanttorina.

Harjoitus meni hyvin. Sattui silleen sopivasti, että sinä päivänä Halsualla juhlivat 50 vuotta sitten ripillepäässeet ja kirkko täyttyikin kiitettävästi.
Tilaisuus jatkui lämminhenkisessä ilmapiirissä. Kovasti oli kuulemma porukka muuttunut, eivätkä kaikki enää olleet saapuvillakaan. Tuonen viikate oli niittänyt.
Pari mielenkiintoista yhtymäkohtaa: Vt khra Hannu Vapaavuoren isä, Lennart Vapaavuori, oli työskennellyt Tuusniemen kirkkoherrana kuolemaansa v. 1957 saakka ja kanttori-Merjan serkku asuu Juankoskella. Sitten muuan perholainen mies kertoi hyvän työkaverinsa olleen Kaavilta kotoisin. Eipä tarvinnut kertoa heille, missä Kaavi sijaitsee. Maailma kutistui taas. Maittava lihakeitto kruunasi päiväni, eipä tarvinnut nälissään ajaa Kaustiselle.

…ja päätepiste kansanmusiikin kehdossa Kaustisella, Keski-Pohjanmaalla.

Hiljainen on kylätie soi mielessäni perillepäästyäni. Festivaalithan käynnistyivät vasta seuraavana päivänä. Ai niin? Tiedättekös, minkä ”liiton tunnussävel” on tuo Esko Rahkosen levyttämä kappale? Ei varmaan tule mieleen. Helpotan. Se on ”Huonokuuloisten liiton” kappale. En sen tarkemmin tässä kertaa sen sisältöä. Voitte tarkistaa sen jostain Toivelaulukirjasta. Vähän alkua: ”En enää kuule sun askeltes iloista kaikua tiellä nyt, en. En …jne!”

Ja taas asiaan. Festivaaliaueella vallitsi täysi rakentamisbuumi. Paikkoja pystytettiin. Info ei ollut vielä avautunut, joten päätin majoittua omaan sviittiini. Todellinen luksus: Telttamajoitus aivan lähellä kaikkea ja vielä parempaa, sillä vanhoilta hyviltä ajoilta oli jäänyt pystyyn vanha, vedenpitävä lato, jonka olin viime kesänä löytänyt. Luonto oli kasvattanut ladon ympärille vehreän ja tuuhean näkösuojan ja oviaukotkin olivat tieltä poispäin.
Vaellustelttani mahtui sopivasti lähestulkoon sen sisään. Entiseltä omistajalta oli jäänyt ajanpatinoima hevosvetoinen niittokone ja heinänpöyhijä sekä jotain muutakin ja sen vuoksi teltta ei aivan kokonaan mahtunut sisään. Ei se haitannut. Ladon seinänvierustaa kulkiessani teltan oviaukko oli juuri kohdallaan ja absidi vain ulkopuolella. Makuuhuone oli sopivasti ladon sisällä.

Keittiön ja ruokasalin perustin latoon teltan vierelle. Vaatehuoneen esiintymisvarusteineen ripustelin ladon seinillä oleviin nauloihin. Jo viime kesänä olin hivenen raivannut kulkureittiä, mutta luonto oli sitä taas vähän kasvattanut umpeen. Ei muuta kuin kassaran kokoista leukua vähän näytin, niin pahimmat oksat lähtivät töröttämästä. Olipa siistiä kulkea. Sai elää herroiksi. Vaikka lato olikin keskellä pysäköintialueena toimivaa pellonsarkaa, niin ei siihen ollut ennen miuta kukaan tietään löytänyt. Nokkoset ja vatukko olivat näennäisesti sulkeneet ladon suun. Kukaan ei vain ollut älynnyt katsoa vaihtoehtoista reittiä!

Sattui nimittäin niin, että muuan asuntoautoileva pariskunta ”oli nähnyt miun menevän pusikkoon ja sitten häviävän”. Sitä olivat ihmetelleet, että minne voi mies hävitä! Ladon edessä ja suuaukon tukkeena ollut kasvillisuus pihlajineen, koivuineen ja muine em. kasveineen, estivät ladon seinää näkymästä. Ja sitä mie käytin hyväkseni. Sain olla rauhassa.

Kuinka ollakaan, tultuani Halsualta, autoni seisoi ladon kohdalla niitetyn pellon reunassa. Olin jo nukkumassa, kun festivaalien turvallisuuspäällikkö oli alueita kiertäessään huomannut autoni ja ihmetellyt sitä, missä on kuljettaja. Ei hänkään ollut älynnyt katsoa latoon. Tummanvihreää teltta oli vaikea havaita päivänvalolla, saati sitten yön hämärissä. Tämä asia tuli esille, kun maanantai-aamuna kuljeksin festivaalialueella ja jäin juttelemaan kolmen miehen kanssa. Yksi oli juuri tämä mainittu turvallisuuspäällikkö, vaikken sillä hetkellä hänen tehtäväänsä tiennyt. Ajattelin kertoa kuitenkin reilusti, kun sitä kysyi. Vaisto sanoi, että kerro vaan!

Tuo kertomukseni sitten pelastikin majapaikkani, sillä järjestysmiesten kanssa myöhemmin keskustellessani, turvallisuuspäällikkö oli kaikille teroittanut sitä, että ”kun rehellisesti kerroin majapaikkani sijainnin, sen vuoksi sai autoni ja telttani olla koko viikon paikallaan!”

Viikko sujui aivan entiseen malliin, kunhan olin ensin selvittänyt kaikkien esiintymispaikkojeni sijainnit. Yksi teetti töitä, kun Krenikkaa ei meinannut löytyä mitenkään. Opasvihkonen kertoi sen sijaitsevan Juhlapihalla, muttei sitä sieltä löytynyt. Infossa eivät osanneet neuvoa, töissäolevat eivät sen enempää.
Maanantai-ilta oli pitkällä, kun istuin kortteja kirjoittamassa Marjaanan ja Villen kaffilan perimmäisessä pöydässä. Sitten aivan kuin vahingossa vilkaisin kaffilan toiselle puolelle ja olin näkevinäni Krenikka-kyltin. Käväisin tutkimassa ja sehän se paikka oli. Löytyi viimeinkin. Tiesin kyllä tästä esiintymispaikasta, mutta nimi ei ollut tiedossa. Syy tähän kaikkeen häslinkiin selvisi: paikka oli merkitty väärin opasvihkoseen. No, ensi vuonna ei sellaista kenties pääse tapahtumaan ja palautteen mukaan korjaavat tiedon juhlavuotensa, 50v, ohjelmaan.

Kettusen kupletteja ilmaantui kuulemaan aiempaa enemmän väkeä kaikkiin niihin viiteen tilaisuuteen, jotka oli miulle osoitettu. Jopa yhteislaulutilaisuutta varten monistamani vihkoset, 60 kpl, olivat kaikki käytössä.

Aamupäivän sateet vähän koettelivat luontoa, mutta päiväksi ilma seestyi. Joskus hivenen aiemmin illasta alkanut sade tutustutti ihmisiä toisiinsa, väen pakkautuessa katoksiin ja sisätiloihin.

Torstaina oli ilmassa sellaiset ennusmerkit, että luvassa oli jotain ennenkokematonta. Taivas oli mustanpuhuva. Lähestyvä ukonilma jylisi uhmaavasti. Kun kello oli 18.00, silloin alkoi sade. Vettä tuli enemmän kuin kymmenestä saavista. Reilun tunnin satoi niin, että parkkipaikoilla oli lähes 30 cm syvyydeltä. Pari kertaa jylisi siihen malliin, että kohta saattaa tärähtää vaikka kohdalleen. Olin itse juuri ja juuri päässyt sateelta suojaan omaan sviittiini. Telttaan en arvannut mennä, kun ajattelin pahinta eli että jos iskee aivan peltikattoiseen majapaikkaani, niin ehdin pikaisesti pois.

Tämän kun ehdin ajatella, niin silloin jysähti. Kaustisen mäki hyppäsi ilmaan, herkimmät putosivat penkeiltään, muuan kojunpitäjä nojasi pahimmoilleen jääkaappin ja joutui käymään sähköiskun vuoksi terveyskeskuksessa. Sähköt katkesivat festivaalialueelta, puhelinliittymät menivät mykiksi, samoin kauppojen kassat. Oli se sellainen tärsky, etten ole koskaan sellaista kokenut, eikä muutkaan. Asia antoi aihetta keskusteluihin illan myöhäisinä tunteina ja perjantaina.

Tuota jylinää sateineen kesti n. kaksi tuntia 18-20. Pelloille perustetut pysäköintialueet pehmenivät. Osa autoista juuttui mutaan ja irtosivat vasta trakttorivetoisesti. Sehän oli odotettavissa, edellisvuosina sama juttu. Kaikki lähtijät pääsivät kuitenkin liikkeelle.

Ilma seestyi ja perjantaina tuntui siltä, että Yläkerran Isäntä tuli vähän katumapäälle ja halusi hyvitellä. Ukkosrintama meni ohitse. Vasta perjantaina myöhällä alkoi uusi, tasainen sade, joka loppui sopivasti lauantaina aamupäivällä. Kun kansa yleensäkin alkoi kokoontumaan vähän ennen puoltapäivää, lauantaina vallitsi todella ihanteellinen, aurinkoinen ja lämmin festivaalisää. Sateet tuntuivat unohtuneen hetkessä.

Tähän väliin hieman epätodellinen kokemus: Olin juuri sulkeutunut vessaan. Sillä aikaa oven taakse eteisaulaan tuntui kokoontuneen ilmeisesti kolme tai neljä naista, jotka herkistelivät omaa lauluesitystään. Aivan oven takana. Miulla oli vatsa jostain syystä hivenen kovana, mutta kun sitä lähes enkelikuoron kaltaista laulua kuuntelin, se herkisti toiminnot ja aivan kuin laulun mukana olisin noussut pilviin. Juuri sillä hetkellä irtosi ja tuli väkisin takavuosikymmenien kokkiohjelmasta mieleeni Veijo Vanamon mainoslause: ”Onpa pahus irtonaista tämä Uncle Ben’s-riisi!” Kuuntelin laulut loppuun ja kun ehdin pois, niin enkelikuoro oli hävinnyt. Tuli mieleeni, että olikohan siellä todellisuudessa naiskuoro, vai kuvittelinko mielessäni kaiken.

Sunnuntaina jo aamusta vallitsi lämmin ja poutainen sää, hyvä keli ajella takaisin kotiin. Vain joitakin pilvenhattaroita taivaalla.

Esiintyjät tulivat hyvin juttuun keskenään sen mukaan, jos ei kielimuuri asettanut esteitä. Välitön ilmapiiri vallitsi kaikkialla. Järjestyshäiriöitä ei ilmennyt, alue pysyi siistinä ja kuitenkin viikon aikana alueella vieraili useampi kymmenentuhatta ihmistä perheineen. Kaustisen kansanmusiikkifestivaalit ovat varmasti aivan kärjessä, verrataanpa niitä mihin tahansa vastaaviin.

Ensi vuosi on juhlavuosi: Suomi 100v ja Kaustinen 50v. Silloin kannattaa varata itsensä paikalle kokemaan aivan huikea ja ainutlaatuinen tunnelma. Toivon sitä, että sviittini on vielä pystyssä ellei kehitys ole sitä hävittänyt. Teltta ainakin on ja aina sille jostain paikka löytyy, ladosta tai pusikosta. Kunhan vain itse saan olla terveenä, se on oman osallistumisen edellytys. Kupletööriäkin sinne odotetaan.

Jätä kommentti

*