Ketäpä äänestän?

Siinä sitä on miettimistä itsekullakin, vaikka miulle se selvisi eilen, kuka on se henkilö, jolle kunnallisvaaleissa ääneni annan.

Mahdollisuuksia on valtavasti esimerkiksi kuopiolaisilla, kun selaa vaikkapa Savon Sanomia. Toinen toistaan uskottavampia, mahtavia tekijöitä, kaiken ratkaisijoita, jonkun tunnetumman puolisoita, kotiäitejä, jne. Otapa sitten heistä selvää, mitä he todella ovat kohdatessasi silmästä silmään.

Siinäpä se temppu seisoo ja häntäänsä heiluttaa.

Katsoa silmiin toista ja kuunnella. Valtaosalla ehdokkaista ei ole kykyä tai rohkeutta kohdata arkitodellisuutta katsomalla silmiin henkilöä, jonka kanssa keskustelee, vaan vilkuillaan ja pälyillään minne sattuu. Kaiken kesken, kun huomataan tuttu kaveri siinä lähellä, käännetäänkin katse ja puhe sinne, jotta vältytään kiusallisesta tilanteesta, jonka äänestäjä on juuri aiheuttanut esittämällä kysymyksen silmästä silmään.

Entäpä sitten tervehtiminen? Onko puristuksessa ytyä vai onko se kuin mätää matikkaa puristaisi? Ikävä kyllä, suurella osalla ehdokkaista käsi roikkuu nahkan kiinnipitämänä, mutta yhtä velttona. Puristusta ei ole juuri ollenkaan. Heti tulee esiin henkilön henkinen tila: suunnaton epävarmuus. Eihän se muusta johdu, miun mielestäni. Sellaiseen ihmiseen ei voi luottaa hetkeäkään. ”Hyi olkoon”, kuten muuan naisihminen asian kuvasi, ”nyt on lähdettävä käsi pesemään!”

Sitten on heitä, jotka kuvittelevat pystyvänsä keskustelemaan kymmenen ihmisen kanssa yhtäaikaa. Mitä he kenellekin vastaavat, sitä eivät itse muista, mutta koettavat olla nokkelia.

No niin. Eilispäivänä kävin vaalikahveilla muuan kuppilassa. Se oli yhden puolueen järjestämä. Sisällä istui myös aiemmin torilla olleita toisten puolueitten ehdokkaita. Vastaanotto oli hyvä, siinä ei mitään, mutta kun kahvini hain ja istahdin pöytääni, kaikki paikan ihmiset ja erityisesti eri puolueitten ehdokkaat tuntuivatkin viihtyvän keskenään niin vilkkaasti, että paikalla olleet muut kansalaiset olivat sivustaseuraajia ja seurustelivat keskenään. Mie sain juoda kahvini rauhassa. Eipä ollut ehdokkaista riesaa.

Onneksi yksi tajusi, että hetkinen … ketä varten tämä tilaisuus on järjestetty. Sitäkö, että keskenämme ratkomme asioita, vaikkei vaalejakaan ole vielä käyty vai heitäkö, mahdollisia äänestäjiämme?!

Tekivät poislähtöään siitä nämä vierailevat ehdokkaat. Tunsin heidät kaikki ja kun siinä samassa aivan heidän kulkureittinsä äärellä istuin, odotin luonnollisesti, että edes katsekontakti syntyy. Etummaiset menivät ohi. Ei katsekontaktia, ei minkäänlaista sanaa. Olisihan se heillekin ollut jokusen irtopisteen arvoinen tilanne, kun kilpailijoitten tilaisuudesta olisi saanut plussaa.

Totesin mielessäni: Nyt on enää pari jäljellä, joista toiselle voisin ääneni antaa. Onneksi mokasivat tietämättään tai sokeana omalle egolleen, karsivat itsensä pois. Sentään viimeinen, naisehdokas, yhtälailla tuttu, pysähtyi, katsoi silmiin ja tervehti. Oli siinä vaiheessa ollut vahvoilla, toisena mielessäni ennakkoon pyörineistä.

Lopullisen ratkaisun sai aikaan kahvitilaisuuden järjestäneen porukan yksi ehdokas: hän tajusi sen, ketä on paikalla, kelle tämä tilaisuus on järjestetty ja ketkä heitä voisivat äänestää. Istui pöytääni, käänsi selkänsä kaikille toisille ehdokkaille. Hänellä oli aikaa keskustella silmäkkäin, silmästä silmään. Ja kädenpuristus lähtiessäni kertoi: tuohon ihmiseen voin luottaa.

Siinä istuksiessani pyöri mielessäni tapahtumia aiemmilta vuosilta ja erilaisista kättelytilanteista. Poliitikoilla on erityinen ominaisuus: He eivät ehdi katsoa silmiin häntä, jota kättelevät, vaan katse on käännettynä jo seuraavaan. Siinä sitten seisovat käsiojossa odottaen, että kohdalla oleva tervehtisi. Miten sellaista tervehtii, joka ei edes katseellaan huomaa, tartutaanko käteen vaiko ei.

Kerran tein sellaisen tempun muuan kunnallispoliitikolle, kun hän edellämainitulla tavalla kiirehti tervehtimään kaikkia mahdollisia yhtä aikaa.
Kun hän seisoi käsiojossa tervehtiäkseen miuta, mutta keskusteli jo seuraavan kanssa, enpä tarttunutkaan käteen, vaan odotin, milloin hän miut huomaa. Meni sekunti – pari, kunnes hän tajusi, etten tarttunutkaan käteensä. Meni ihan hölmöksi, häkeltyi, punastui. Siinä vaiheessa vasta katseemme kohtasivat ja siinä vaiheessa vasta tartuin hänen ojennettuun käteensä. Varmaan muisti sen tilanteen, koska ei sen jälkeen toiste tapahtunut samaa virhettä … ainakaan miun kohdallani.

Hyvä temppu, kannattaa kokeilla. Se toimii aina!

Näitten kunnallisvaalien äänestämisen ehdokkaat tekivät helpoksi omalla käyttäytymisellään. Joko heidän oma egonsa tai epävarmuutensa ovat esteinä saada äänestäjiä puolelleen.

Siinä vaiheessa, kun ehdokas oppii tervehtimään, katsomaan silmiin, kuuntelemaan ja antamaan hetken aikaa mahdolliselle äänestäjälleen, sellainen ehdokas on vahvoilla. Muut kannatta uittaa järveen takaisin, pudottaa kuin eno veneestä, kasvamaan ihmisenä. Jospa seuraavalla kerralla ovat valmiimpia muistamaan, missä ovat mukana.