Keveitä muisteluksia elämästä 2

Kunnallispolitiikkaan ”eksyy” joskus mielenkiintoisia henkilöitä, kuten Savonlinnassa. Eräällä poliitikolla oli jokaisen asian yhteydessä varma mielipide. Seisomaan noustessaan hän katsoi aina ensin ympärilleen ja sitten loihe lausumaan: ”Olen sitä mieltä”, ja pienen tauon jälkeen: ”En ole aivan varma, mutta tiedän sen!” Voikohan mielipiteensä sen varmemmin ilmaista. Lieneeköhän muuallakin samanlaisia?

Toinen savonlinnalainen oli tapansa mukaan myöhässä. Asioita oli jo ehditty jokunen käsitellä, kun hän tultuaan heti pyysi puheenvuoron: ”En tiedä, mistä ja mitä täällä on puhuttu, mutta olen asiassa puolesta tai vastaan tai päinvastoin!”
Siinäpä olikin selkeyttä kerrakseen.

Etelä-Pohjanmaalla ollaan suorantoiminnan porukkaa ja mihin ryhdytään, niin se tehdään. Muuan isännällä meni ajatukset kampeuksiin kunnanjohtajan kanssa ja hän päätti toimia. Elettiin kevättä. Sonnanajo pelloille oli alkamassa. Kun kunnanjohtajan tontti oli lohkaistu hänen maistaan ja pelto ympäröi kolmelta sivulta, niin kävi vetäisemässä oikein vahvat siansonnat aivan siihen talon ympärille, täysin oikeutetusti pysyen omalla pellollaan. Kunnanjohtajan oli lähdettävä asumaan mökilleen muutamaksi viikoksi, kun ei siinä hajussa olisi kukaan muukaan pystynyt asumaan. Lienevätkö asiat ja suhteet korjaantuneet, ilmeisesti eivät sen kummemmiksi muuttuneet, mutta isäntä oli mielestään onnistunut kostossaan.

Etelä-Pohjanmaalla bingon pelaamainen on edelleenkin kovassa huudossa. Samaisessa kunnassa tapahtui kerran ja pakkasta lienee ollut reilusti, kun tulivat turkeissaan ja karvareuhkoissaan sisälle. Heti vaan pelaamaan kaikissa vaatteissaan. Jonkin aikaa pelattuaan muuan isäntä valitteli sisätilan lämpöjä ja pyysi laittamaan pienemmäksi, johon siihen vastasi kiinteistöstä vastaava palopäällikkö: ”Helpoottaasit eres tuata karvareuhkaas ensin, jospa se siitä asettuis. Ja sitten sää tarkenet myös iliman tuota palttootakin!” Isäntä katsoi hölmistyneenä sanojaan. Sitten vasta tajusi olleensa koko ajan turkissaan ja karvareuhkassaan. Riisui ja tilanne korjautui sillä.

Samassa pitäjässä käytiin kiistaa kahden kirkon välillä. Puolet seurakuntalaisista olisi halunnut museokirkon käyttöön ja toinen puoli joen toisella rannalla olevan. Muuan joentakusen kirkon kannattaja kiivastui kirkkoherralle, kun tämä oli museokirkon kannalla ja oli pitänyt siitä oikein ”palopuheita” ja päätti sanoa aivan suoraan sattuessaan silmäkkäin kyläraitilla: ” Jos oot torellakkin sitä miältä, notta museokirkko, niin sää voit lähtiä täälta samantien, kun oot kerran muualta tullukkin!” Kirkkoherra oli palvellut seurakuntaa kuitenkin lähes 25 vuotta.

Jos haluaa tulla hyväksytyksi pohojalaaseksi, se vie aikaa, kuten kirkkoherrankin kohdalla kävi. Eräässä toisessa pitäjässä kunnan virkamiehelle sanottiin, kun asia kerran tuli puheeksi: ”Kuule, kunhan ensin asut täällä ainaskin 25 vuotta, niin sitten rupiamme miettimähän, onkoohan susta pohojalaaseks. Se ei merkitte viälä lopuullista hyväksyntää, mutta sekin on palajon, kun ruvetahan miättimähän!”
Ehkäpä tilanne on muuttunut … tai sitten ei.

Muuan kunnanjohtaja oli oikein terveyden perikuva – omasta mielestään. Kerran joku kuntalainen kaipasi häntä ja kysyi sattumoisin pikkuvirkamieheltä. ”Kunnanjohtaja on sairaslomalla” sanoi. ”Mutta eipään sillä öilön mittään näkynnä, kun viimeks tavattiin”, jatkoi kysyjä. Vastaus kuului: ”Niinpä, eipähän ne kaikki näy päällepäin, jos vaikka viiraa”.

Lappeenrannassa oli sotien jälkeen elämä palannut uomiinsä. Muuan paikkakunnalla tunnettu huonekalukauppias oli kova pilkkimään. Pakkasella ei kuitenkaan lähtenyt ilman nestelämmikettä. Aikansa pilkittyään ja saatuaan mielestään liian pienen kalan, antoi sille ensin huikat, laski avantoon takaisin ja huusi perään: ”Menehän kertomaan isälles, on tätä vielä!”
Toisella kertaa hän avannon kairattuaan kävi kontillelen ja huusi avantoon: ”Alkakaaha uija tännepäin, mie olen ja sitä on taas tarjolla!”

Jossain päin Etelä-Pohjanmaata muuan raittiussihteeri heittäytyi viihteelle aika useasti. Kerran muuan reissulla toisten seurueesta ollessa tutustumiskäynnillä, hän oli poikennut soittoruokalaan. Kun lähdön hetki koitti, ei miestä näkynytkään missään. Siinä sitten pähkäilivät ja joku sitten muisti sen paikan, missä oli viimeksi nähnyt raittiusihteerin liikkuvan ja lähti nopeaan etsimään. Kuinka ollakaan, juuri samalla hetkellä kadonnut lammas tulikin soittoruokalasta hoippuen. Oli lähdössä aivan eri suuntaan kuin mihin olisi pitänyt. Onneksi hakija sattui oikealla hetkellä paikalle, nykäisi mukaansa ja ehti kuin ehtikin kyytiin.
Bussiin tullessaan sanoi ensitöikseen aika lailla sammaltaen: ”Oli se hyvä, notta löysitte mun, kun huamenna pitääs lähtiä aamusta papin kanssa raittiusleirin pitohon”. Arvata saattaa toisten kyydissäolijoitten ajatukset ja reaktiot.

Että tämmöistä elämää.