Keveitä muisteluksia elämästä 3

Sattuipa kerran tuolla Espoon suunnalla 1970-luvulla. Bussi oli matkalla Helsingistä Soukkaan ja Larsvikin (Laurinlahden) terävässä mutkassa tapahtui jotain odottamatonta. Keskioven kohdalla istui vielä juhlatunnelmissa oleva pariskunta, joka ei oikein ollut tässä maailmassa. Haitaribussi kääntyi vauhdilla vasemmalle ja samalla penkillä keskikäytävän puolella istunut mies menetti otteensa edellisen penkin selkänojasta ja mätkähti poistumismonttuun ovea vasten, niin että jysähti. Takanaistujat eivät ehtineet reagoimaan mitenkään, kun mies jo kömpi takaisin sanoen naiskaverilleen: ”Meinasin pudota penkiltä!” Ja jatkoivat torkkumistaan. Kylläpä nauru kelpasi bussissa. Kuski ei ilmeisesti ehtinyt huomaamaan koko tilannetta. Eikä putoajallekaan sattunut vahinkoa.

Muuan reissulla Kuopiosta Ouluun linja-auto ajoi pienempiä teitä Pielaveden kautta Pyhäsalmelle ja sieltä pohjoiseen. Vauhtia oli reilusti ja tie mäkinen. Yhteen hyppyriin ajaessaan, takapenkiltä kuului jysähdys. Nuoret miehet olivat irronneet penkistä, päät kopsahtaneet kattoon ja sitten putosivat lattialle. Kuski vilkaisi olkansa yli ja huusi: ”Ovatko kaikki mukana?” ja jatkoi matkaansa pysähtymättä. ”Joo”, kuului vastaus ja melkoinen naurun rähäkkä täytti auton. Kävi kuin vanhassa balladissa Linjuriauton polkka.

Vanhoissa henkilöautoissa saattaa joskus olla sellaisia pikkuvikoja, että kuski joutuu ajaessaan näpelöimään. Niin muuankin kerran muuan iäkäs opettaja ajoi vanhalla Triumh Heraldilla. Kyytiin oli ottanut saman oppilaitoksen opiskelijan. Jonkun matkaa ajettuaan, kuski alkoi vetelemään ja painelemaan milloin mistäkin. Silloin kyytiläinen tokaisi: ”Sulla se ei käy aika pitkäksi, kun on koko ajan jotain muutakin tekemistä”. Naurahti siihen päälle vielä, jolloin kuski, jonka huumorintaju oli sinä aamuna jäänyt kotiin, vilkaisi vierelleen sillä mallilla, että siitä aiheesta keskustelu loppui lyhyeen.

Erään pitäjän kirkkoherra teki lähtöä pappilasta, eikä noteerannut kotitiensä reunassa ollutta poliisiautoa. Pappi kävi hakemassa mummoja kyytiinsä ja kun ajoi kotinsa ohitse ylinopeutta, poliisi luonnollisesti pysäytti. Pappi vasta siinä tajusi poliisit ja pysäytti autonsa. ”Teillä oli jonkin verran ylinopeutta, pitäisi kirjoittaa maksulappu mukaan”. Kirkkoherra kohteliaana miehenä kysyi: ”Eikö teillä ole anteeksiantamusta?” ”Valitettavasti ei tällä kertaa”, kuului vastaus.

Muuan kirkkoherralla oli mielestään kiire kotiinsa, kun oli luvannut tiettyyn aikaan tulla syömään. Vauhtia oli enemmän kuin sallittu. Matkalla ajatteli, että varmaan ovat poliisit jossain. Ja niinhän siinä kävi. Lapanen heilahti, pappi pysähtyi, avasi auton ikkunan, jolloin poliisimies ystävällisesti kysyi: ”Mihin on sellainen kiire?” ”Kuolevan luokse”, vastasi. ”Jaaha, sitten olkaa hyvä vaan”. Pappi lähti samantien ja ajoi kotiinsa. Päästyään perille, kertoi vaimolleen tapahtumasta, johon vaimo: ”Oikeassahan sinä olit, kyllä minäkin joskus kuolen”.

Puhelinkopit ovat historiaa, mutta silloin 1960 – luvulla sattui ja tapahtui vaikka minkälaista ilkivaltaa. Johtoja katkottiin, ikkunoita särjettiin niistä ja niin edelleen. Espoon perukoilla Soukassa nuori mies meni soittamaan. Asettui mukavasti nojalleen, laittoi rahan koneeseen ja pyöritti numeroita. Mitään ei kuulunut, rämpsytti aikansa, eikä mitään tapahtunut. Sitten katse kääntyi kuulokkeen jatkeena olevaan johtoon, joka epäilyttävästi roikkui ilmassa. Johto oli katkaistu. Laittoi luurin paikalleen, vilkaisi ympärilleen ja poistui kopista.
Juuri kun oli päässyt parin askelen verran, paikalle tuli muuan kravattikaulainen. Nuorukainen arveli näkevänsä hyvän piilokamerajutun, eikä virkkanut mitään katkenneesta johdosta. Meni hivenen kauemmas seuraamaan näytelmää.
Kyseinen tulija otti povitaskustaan kalenterinsa, asetti sen pyhelinpöydälle, otti kolikoita valmiiksi, otti sellaisen juppimaisen asennon. Laittoi rahaa koneeseen ja nojasi rennosti. Sama toistui kuin edellisenkin soittajan kohdalla, mutta jonkin verran kauemmin. Kokeili uudelleen, rämpsytti välillä, pyöritti numeroita, muttei huomannut katkaistua johtoa. Sitten viimein epäilyt heräsivät. Hitaasti katse kääntyi johtoon ja seurasi sitä, kunnes tajusi tilanteen. Nopeasti keräsi tavaransa, vilkaisi ympärilleen, ettei vaan kukaan ollut nähnyt ja vauhdilla luikki paikalta. Kylläpä nuorelle miehelle kelpasi nauru. Nykyisin ei enää nähdä tällaisia näytelmiä.

Muuan varuskunnassa pataloonan komentaja oli aika tiukka mies. Ääni oli kuin puhuisi kuuma peruna suussa. Kerran oli joukko-osastossa ilmennyt kurittomuutta ja syyllinen oli kutsuttu puhutteluun. Ei koputtanut oveen, meni vain sisään ja sanoi: ”Siulla ol jottain asiaa”. Majuri hämmästyi moista puhetta ja epäsotilaallista käytöstä. Hetken päästä sai sanotuksi: ”Tehän puhutte kuin vanhalle kalakaverille”. Sotamies katsoi silmiin ja vastasi täysin tyynesti: ”Kuule, elä pelkää, meist ei koskaa tuukkaa nii hyvvii kavereit, jot mäntäis yhess kalalle”. Silloin majurin mitta täyttyi, löysi rohkeutensa ja karjaisi: ”Ulos!” Ovi vain kävi ja sotamies poistui. Putkaahan siitä seurasi, mutta kaveri vain tuumi: ”Eipähän ole kiire minnekään”.

Armeijassa soditaan, milloin missäkin. Toiset ovat sinisiä ja toiset keltaisia. Jossain vaiheessa asia alkoi kyllästyttää muuan sotilasta. Tekivät lähtöä teltoilta. Kersantti oli pitänyt puheensa ja kertonut, missä päin vihollinen liikkuu. Läksivät hiljaa etenemään ja juuri kun olivat sivuuttamassa muuan mäenharjannetta, sieltä alkoi kuulua hillitön huuto: ”Laukaus, laukaus, sarrrrrrrrrrrrrrja, sarrrrrrrrrrrrrrrrrrrja!” Vihollinen olikin päässyt yllättämään. Porukka hajosi kuka minnekin. Lopuksi kuului huuto: ”Sä olet kuollut!” Savolaispoika vastasi: ” Aijaa, no pitteepä lähteä takasin teltoelle, ee ne kuiteskaa kerree ruumiita”. Palasi takaisin, laittoi kaminaan tulen ja jatkoi nukkumista. Päivä alkoi kallistua iltaan ja ulkoa kuului ääniä: ”Hei täällä teltassa on joku, kun kaminasta nousee savu”. Savolaispoika heräsi ääniin ja kömpi ulos. ”Mitä sä täälla makailet, etkö olekaan ollut sotimassa?” Savolaispoika hymähti ja vastasi: ”Kun minä kuolin jo het alussa, niin arvelin, jotta viluhan se tulloo muata koko päevä ulkona ja sentähen tulin telttaan. Ee tarvihe teijän ettiä pitkin mettiä minnuu, kuollutta sotilasta”. Katsoivat hölmöinä aivan kuin eivät olisi heti kuulleet, vaan sitten sai kysyjä äänensä takaisin: ”Voi helevetin kuustoista, oispa mekin osattu tehdä samalla tavalla, ei olisi tarvinnut juosta koko päivää pitkin metsiä huutamassa sarrrrrrrrrrrrrrrrrrjaaa ja laukauksia”.

Sotaharjoitus oli päätöksessään, paluumatka pyörillä oli edessä. Joukko-osasto oli hävinnyt sodan, näin kerrottiin ja melkoinen kiroiluntulva täytti alueen. Jonkun mielestä ei hävitty ja se sai kannatuksen. Kersantti kuunteli hymyillen vuodatusta ja sitten kertoi: ”Tuolla muutaman kilometrin päässä pysähdymme, siellä ovat vastustajatkin. Käydään harjoitus läpi. Valmista? Lähdetään!”
Hetken päästä tulivatkin perille muuan vanhalle soranottopaikalle, missä näkivät ”vihollisjoukko-osaston” pyörät. Kun kerran oli tauon paikka, muuan sotamies sai päähänsä: ”Nyt kostetaan. Lähdetään tyhjentämään pyörien kumit”. Kersantti ei puuttunut asiaan, mielessään hyväksyi nokkelan koston. Lähtivät, mutta nokkelimmat päästivät koko venttiilit irti, joku pani taskuunsa sotasaaliina, toiset heittelivät pitkin metsää niin, että ropina kävi. ”Nyt äkkiä pois, etteivät huomaa”, hihkaisi hankkeen toteuttaja.
Sotilaat poistuivat jalkaisin kohti käskynjakopaikkaa. Tihutyö oli jo paljastunut, tekijät eivät. Metsästä alkoi lentelemään nyrkinkokoisia kiviä. Vihollinen siis olikin suuttunut hävitessään ”viimeisen taiston”. Kersantti huomasi kivisateen ja karjaisi lopettamaan sen. Kivenheitto loppui, jupina vielä jatkui.
Pyöriä oli ollut liki sata ja ajomatkaa omaan joukko-osastoon lähes 100 kilometriä.
Sotaharjoituksen johtaja, muuan majuri, oli myös saanut tapahtuman tietoonsa ja oli hyvin äreä. Kaikesta huolimatta kukaan ei ollut jäänyt kiinni. Tuhotyön käynnistäjä oli kerännyt taskuunsa parikymmentä venttiiliä, jotka polttelivat hieman. Pokka piti. Majuri kovensi ääntään, mutta eihän se tilanne miksikään korjaantunut, kun kukaan ei tunnustanut. Tihutyön tekijät saivat poistumisluvan ja lähtivät tyytyväisinä polkemaan omalle kasarmilleen. Joku siinä lähtiäisiksi sanoi: ”Mistähän löytävät äkkiä ne sata venttiiliä, jotka ovat ties missä vai hakevatko kuorma-autoilla sotilaansa. No, se ei ole meidän murhe enää”.

Neljän aikuisen miehen porukka oli Lapin vaellukselle Kevon suunnalla. Päivän päätteeksi pystytettiin teltat ja kun oli hyvä ilma hieman ennen syksyn kylmiä, istahdettiin nuotiolle aterioimaan ja nauttimaan tunturi-ilmastosta. Luonnollisille tarpeilleen menivät hieman kauemmas. Eräs heistä kuitenkin oli pannut asian merkille ja sanoi kerran: ”Mittee työ ähkittä?” Toiset katselivat ihan hölmöinä, jolloin kaveri jatkoi: ”Minä meen vasta sitten, kun se on valmista. Puotan vain mättäisiin ja sillä selvä”. Kylläpä nauru kelpasi. ”Niin, pankaa mieleenne, sitten kun on valmista, sitten vasta, selviää helpommalla”. Ja hymyili päälle.
Eräs porukasta oli vuosia myöhemmin oppaana vaellusriparilla ja kertoi iäkkäälle papille tämän ohjeen. Kuinka ollakaan, pappi pääsi eläkkeelle melko pian vaellusreissun jälkeen ja kun tervehti onnittelukäynnille saapunutta ohjeen antajaa, niin ennenkuin kukaan ehti tajuamaankaan, kätteli, katsoi silmiin ja sanoi: ”Sitten vasta, kun on valmista, ei ennen”. Muut vieraat katselivat vain ihmeissään, muttei sitä tohtinut siinä läksiäisjuhlassa kertoa, mitä se tarkoitti. Jäi ikuiseksi arvoitukseksi toisille.