Keveitä muisteluksia elämästä 4

Kuten tunnettua, niin sotilaselämä parhaimmillaan on kaukana ”todellisuudesta”. Siellä vallitsee oma ilmastonsa. Voi vain unelmoida ajasta ”sitten, kun pääsen siviiliin”.
Ryhmänjohtajien tuvassa oli taas vietetty ratkiriemukas ilta pienin erivapauksin, silleen sopivasti viihteellä. Kuka nukahti milloin tai mihinkin. Aamu on kuitenkin on sotilaselämässä kaikille sama: ”KOMPPANIASSA HERÄTYS!!!!”, eikä sitä voi laistaa kukaan.
Muuan alikersantti oli unissaan matkustanut kauas, paratiisisaarille saakka, kun yhtäkkiä kuului edellämainittu karjaisu käytävältä. Muualla alkoi jo säpinä, mutta nämä pienet sotaviskaalit ottivat hivenen vapauksia ja halusivat nukkua pienen tovin vielä. Oli se alikessunkin noustava, hetkeen ei tapahtunut mitään, sitten hitaasti punkassa alkoi tapahtumaan liikettä. Ensin nousi pää, sitten silmät raottuivat, räpsähtivät pari kertaa ja ikimuistoinen kommentti pääsi suusta:”Hlvetti, mikään Havaii ole tämä, kele!” Kaikki muut olivat jo hereillä, mutta viimeistään tuon lauseen jälkeen. Lienee asioilla vissi ero, kasarmilla ja Havaii’lla.

Oltiin matkalla kovapanosammuntoihin sotaharjoitusalueelle ja hiihdettiin metsän halki. Pitkänhuiskea kersantti johti joukkuettaan. Pysähtyi, katsoi karttaa, sitten eteenpäin. Sitten uudelleen karttaa. Koko joukkue seurasi tarkkana, mitä tapahtuisi. No, tämä oli kersantilta teatteria vain. Vilkaisi porukkaa ja sanoi hyvin rauhallisesti: ”Nyt olemme hiihtäneet vähän harhaan, olemme väärällä järvellä”. Arvata saattaa, millainen reaktio oli. Tiesihän se kersantti sen, kun oli varmaan aiemminkin sitä käyttänyt. Antoi porukan purkaa paineitaan ja sitten jatkoi: ”Joo, olemme väärällä järvellä, mutta oikeassa paikassa. Järven nimi on Vääräjärvi”. Hetkeen ei kukaan puhunut mitään, kunnes suu vetäytyi kaikilta hymyyn. ”Veditpä retkuun” sanoi muuan sotamies ja sitten huomasi sinutelleensa esimiestään ja meni hämilleen. Naurua riitti, eikä hiihto enää tuntunutkaan raskaalta.

Kunnanviraston työntekijöillä ei aina synkkaa yhteen ja on siinä, ettei kukaan voi itselleen valita työkavereitaan. Muuan kerran taas kahdella oli vähän kipinöinyt ja esimiehen mukaan jo pahastikin niin, että hänen piti puuttua asiaan. Käytiin osastopalaveria ja pomo aloitti: ”Ei tästä hommasta tule yhtään mitään, kun te jatkuvasti tappelette ja kinastelette ja katsoi miespuoliseen ”syylliseen”. Naispuolinen istui huoneen toisessa päässä ja hymyili pilkallisesti. ”Eihän se voi pitää paikkaansa”, puolustaui miespuolinen välittömästi, ”kun emmehän me ole nähneet toisiamme moneen kuukauteen”. Esimiehen kasvot ja niska alkoivat punottaa, kun hän jatkoi: ”Tämä muistuttaa kohta hullujenhuonetta”! Äänensävy oli jo kohonnut siihen malliin, että kohta jotain tapahtuisi. Viimeistään tähän lauseeseen keskustelu päättyi, kun miespuolinen syyllinen totesi: ”Olet oikeassa, pomo, mutta tarvitaanhan hullujenhuoneellakin vapaa-ajan ohjausta!” Katsoi pomoaan silmiin ja poistuessaan sanoi: ”Lähdenkin tästä tekemään hullujenhuoneen toimintastrategiaa!” Täysi hiljaisuus jäi kokoustilaan oven painuessa kiinni. Mitä sitten tapahtui? Sitä ei kerrota. Saattaa vain arvailla. Asiasta ei koskaan kuulunut enää mitään.

Etelä-Pohjanmaalla olivat takavuosina omat katsastussääntönsä. Muuan kaveri teki lähtöä läänin pääkaupunkiin Vaasaan. Kävi kuitenkin ensin paikallisella huoltoasemalla tarkistuttamassa autoaan, Morris Miniä. Huoltomies sanoi: ”Vaasassa on sitten sellaanen laki, notta takajarrujen on purtava kiinni, vaikkei ne koskaan eres toimi niin. Ny sulla on kaksi vaihtoehtoa: Kaaranko cocista jarruhihnoohin, jotta niistä tuloo aivan tahamiat vai otetaanko sylinteri pois siksi aikaa, kun käyt siellä. Kuis tehrähän?”, kysyii ja katsoi Minin omistajaa, joka esitti oman ajatuksensa: ”Eikös tuo limonaati ole parempi juotuna kuin hihnoissa?”, kysäisi. Huoltomies nyökkäsi: ”Kumpaanenkin tapa toimii, mutta jätetähän juoma pullohon ja otetahan vain sylinteri siksi aikaa pois. Muista sitten pumpata polojinta. Ei siällä ilimaa oo, mutta kun se neste ihan valtoomenaan siellä virtaa, niin se tuntuu vain siltä”. Näin tehtiin ja Mini-kuski otti suunnan kohti Vaasaa, pumppasi jarrujaan vähän väliä. Saapui katsastuskonttorille ja kuskin paikalle istahti nuorehko katsastusmies. Lähti ajamaan, mutta jarruttaessaan poljin käyttäytyi aivan kuin olisi ollut ilmaa. Kuski ei puhunut mitään, kun tiesi, mistä se johtui. Kunnes pysähtyivät, sanoi katsastusmies: ”Voisikko käyrä tuassa parin kortteelin takana huoltoasemalla ilimaamassa jarruja, kun tuntuu olovan aika palajon ja tule sitten takaasin. Ei täsä muuta vikkaa olis”.
Minikuski lähti ja pumppasi matkalla. Ajoi kuitenkin huoltoasemalle ja kertoi asian vain niiltä osin kuin mitä katsastusmies oli sanonut. Sen takia käytti, jotta jos katsastusmies olisi halunnut tarkastaa asian, niin niiltäkin osin asia olisi kunnossa. ”Ei täällä mitään ilmaa ole” sanoi huoltomies. ”Selvä ja kiitos”, sanoi Mini-kuski, maksoi ja lähti takaisin katsastukseen.
Menomatkalla pummpasi koko ajan poljinta, kuten oli neuvottu. Katsastusmies oli sattumoisin valmiiksi ulkona. Kuski siirtyi sivuistuimelle, mutta viimeksi vielä pumppasi jarrua ja sanoi: ”Olihan siellä vaikka kuinka paljon ilmaa”. Lähtivät samantien liikkeelle ja kun katsastusmies kokeili jarrua, avasi oven, kurkisti takapyöriin ja totesi takajarrujen ottavan. Sitten sanoi: ”Selevästi paree on tämä jarru”. Ajoi auton parkkiin ja kirjoitti hyväksymisensä. Mini-kuskin pokka piti koko ajan, vaikka tiesi, mitä todella tapahtui.
Palatessaan takaisin, ajoi huoltoasemalle hymyillen, vaihtoivat sylinterin paikalleen ja kuski tarjosi Coca-Cola – lasillisen huoltomiehelle kiitokseksi. Aivan ansiosta. Ja Mini oli yhtä liikennekuntoinen kuin ennen katsastustakin.

Syksy on kypsien omenoitten aikaa ja varsinkin naapurin puissa on paljon parempia kuin omissa. Niin kerran ajattelivat kaksi tyttöäkin. ”Oli synkkä ja myrskyinen yö”, kuten Tenavissakin, pimeä ja sateinen. Toinen tytöistä oli aivan varma, missä paras omenapuu sijaitsee ja hiipivät hiljaa. Toinen kiipesi puuhun ja ravisti varovasti: ”Ei täällä mitään ole”, kuiskasi hiljaa. ”On siellä, kullä mää tiärän”. Talon omistaja oli jostain syystä tullut sattumoisin ulos ja kun huomasi tyttöjen puuhat, jäi seuraamaan vaivihkaa.
Toinen ravisti, toinen komensi. Viimein puussaolija kyllästyneenä sanoi: ”Ei täällä ole omenoita, usko vaan. Olet nähnyt väärin”. Omistaja oli hiljaa hiipinyt tyttöjen taakse, sanoi hyvin rauhallisella äänellä: ”Ei siellä olekaan, kun se on pihlaja”. Silloin tytöille vauhti kelpasi, eivät jääneet enää selvittämään asiaa.

Jätä kommentti

*