Keveitä muisteluksia elämästä 5

Sukset helpottavat liikkumista etenkin talvella ja ahkiossa on hyvä vetää vaikka mitä tavaraa, esimerkiksi kevyttä kranaatinheitintä. Kerran taas Kouvolassa olivat lähdössä suksineen metsää ja kuten tunnettua vanhalta kasarminmäeltä sai heti hyvät vauhdit maastoon. Talvi oli jo pitkällä ja tien pohja hyvin tamppaantunut. Lämpötila oli muutaman asteen pakkasella.
Kranaatinheitinkomppanian sotamiehet olivat lähdössä ensimmäisiin ahkionvetoharjoituksiin. Kasarmin kentällä oli harjoiteltu kerran ja annettu hyvät neuvot. Ne saattavat unohtua.
Vauhti kiihtyi, alempana oli suuria petäjiä. Latu-urat kulkivat molemmin puolin puuta. Vetomiehet tyrkkivät vauhtia lisää, jarrumies koetti hillitä menoa. Käytännössä kaikkien pitää luonnollisesti laskea samalta puolen, mutta jostain kumman syystä jälkimmäinen vetomiehistä päättikin ykskaks laskea eri puolelta kuin etummainen. Jarrumies huomasi tilanteen, päästi vetoliinasta irti, kun arvasi, miten siinä tulisi käymään. Kun vetoliinan liitoskohta otti puuhun, niin seurasi äkkipysähdys. Etummainen ei tiennyt tilanteesta mitään. Pysähdys oli raju. Vauhti loppui kuin seinään. Vetomiehet nousivat ilmaan, ahkio meni onneksi eri puolelta kuin jälkimmäinen vetomies. Oli sellainen tilanne, ettei kumpikaan tiennyt, mitä tapahtui. Aivan kuin aika olisi pysähtynyt. Mätkähtivät maahan ja ahkio pyörähti pysähdyksestä ympäri. Jarrumies tuli ensin paikalle. Hetkeen ei tapahtunut mitään. Sitten alkoi noituminen. Sukset lähtivät kiivaasti jalasta, samoin vetoliina.
Ylikersantti oli pysähtynyt ja samalla kun vilkaisi, näki tapahtuman. ”Ei näy oppi menevän kerralla päähän”, naurahti ja lähti vauhdilla tapahtumapaikalle. ”Kävikö miten?”, kysyi, vaikka huomasi, että järjissään olivat. ”Ette sitten vain muistaneet neuvoja”, sanoi. ”No, kun se ol, herra ylikersantti, paremp laskee tuolt toiselt puolelt ja ko ol paremp latukii”, sanoi syyllinen. ”No, et sitten älynnyt, että vauhti pysähtyy”, tiuskaisi ensimmäinen vetomiehistä. ”Ei tullut mieleen”, vastasi. ”Kykenettekö jatkamaan vetämistä?”, kysyi ylikersantti. ”Kyllä se tästä, herra ylikersantti, mutta eiköhän vaihdeta osia”, sanoi jarrumies, ”minä voin tulla vetämään ja olkoon Kauppinen jarrumiehenä vuorostaan”.
Koko joukkue oli sillävälin tullut katsomaan ja kyllä nauru kelpasi. ”Eiköhän yksi kerta riitä kokemukseksi”, sanoi ylikersantti, ”valmistautukaa!

Moni varusmies Kouvolassa sai 1960 – luvulla mahdollisuuden käydä autokoulun samalla aikaa. Kaikki opetus tapahtui iltaisin, mutta silloin varsinkin, kun oli jotain ylimääräistä, niin ainakin silloin lähtivät autokouluun. Se oli syy.
Muuan varusmies aloitti autokoulunsa tammikuussa ja kun pääsi siviiliin elokuussa, niin silloin vasta suoritti kaikki kokeet. Joka kerran oli lähdössä autokouluun, mutta eihän siellä kukaan jaksa istua tai ajaa seitsemää kuukautta. No, välillä istui teoriatuntien aikaan rappusilla ja odotteli. Toisen kerran taas istui Mossessa – kouluauton kyydissä, mutta oli kuitenkin luvallisella asialla.
Kirjallinen koe lähestyi. Harjoituksia oli käyty. Mainitulla varusmiehellä ei vain aina löytynyt oikeita vastauksia ja autokoulun opettaja osoitti jo hermostumisen merkkejä. Varusmies vain tyytyväisenä hymyili ja sanoi: ”Elä sie hättäile ennenaikojas, mikä tahansa täss on mahollista. Ohan tässä vielä päivää aikaa”. Autokoulun opettaja raapi korvallistaan. Mitä lie miettinyt.
Kirjallisen kokeen edeltävä ilta ei tuonut muutosta tilanteeseen, kun virheitä ilmestyi koelomakkeelle 24. ”Tästä ei taida sinun kanssasi tulla mitään. Kannattaako edes lähteä huomenna?” tuskaili autokoulun opettaja. ”Elä sie hättäile, tässähä on monta tuntia aikaa, mitä tahansa voi tapahtua”, naurahti varusmies. ”Jos kaikilla menee läpi, niin tarjoan jäätelöt”, vastasi opettaja.
Kirjallinen koe käytiin seuraavana päivänä. Huonetila oli täysi ja muitakin kuin varusmiehiä, toisista autokouluista. Katsastusinsinööri jakoi lomakeet ja poistui sattumoisin omiin askareisiinsa, jostain syystä. Silloin porukka päätti tehdä yhteistyötä ja täyttivät ensimmäisen lomakkeen ja melkein kokonaan toisen. Siinä vaiheessa inssi tuli takaisin, muttei aavistanut mitään. Pokkana vain täyttivät omansa loppuun.
Oikeat vastaukset selvitettiin ja kuinka ollakaan, mukana ollut em. varusmies sai myös kokeensa läpi. Kohtalolla oli sormensa pelissä, muttei se mitään haitannut. Opettaja oli ihmeissään, kun tulivat takaisin ja ensitöikseen kysäisi: ”Miten meni?” ”Enks mie eile siulle sanont, jot mikä tahasa on mahollist, onks siul jäätelöt?” Oli jäätelöt kaikille ja tyytyväinen huokaus vain kuului. Inssiajo menikin sitten kivutta ja ajokortti taskussaan pääsi siviiliin. Seitsemän kuukauden pituinen autokoulu oli saanut kruununsa. Yhteistyössä on voimaa, sekin taas nähtiin.

Varusmiesten taitoihin kuuluu olennaisena osana ampumataito. Hän, joka oli siviilissä harrastunut esimerkiksi metsästystä, omasi luonnollisesti paremmat lähtökohdat kuin ensimmäistä kertaa kiväärillä ampunut.
Muuan kerralla taas oltiin ampumaradalla ja koetettiin saada sotilaskiväärillä sattumaan tauluun 150 metrin matkalta. Oli muuan sotamies, jonka taulu säilyi koskemattomana. Kun ei sattunut, niin ei, vaikka kuinka yritti. Luutnantti seurasi hivenen huvittuneena ammuntoja ja sanoi hymy suupielessä: ”Tuossapa olisi turvallista seistä taulun kohdalla”. ”Niinpä, herra luutnantti”, vastasi ampuja, ”mutta olisi hirveän paha päästä pois siitä, eikö vain?” Luutnantti meni aivan hämilleen, sitten sai sanotuksi: ”Olette oikeassa, mutta sovitaanko, että voisitte ruveta heittelemään käpyjä, ettei satu vahinkoja”. ”Kyllä se käy minulle, herra luutnantti, mutta saanko ampua nämä viimeiset viisi laukausta?” Sai luvan, tulos alkoi jostain syystä kohenemaan. Tauluunkin ilmestyi osumia.
Viimeinen laukaus, sotamies keskittyi huolella ja laukaisi. Luutnantti seurasi ja odotti näyttösuojan merkkejä. Tuntui kestävän kauan. Sitten alkoi lätkä pyörimään paikallaan vinhasti. Näyttösuojassakin olivat yllättyneitä. Luutnantti sai vain sanottua: ”Helkutti vie, mitä tapahtui. Sehän on napakymppi!” ”Niinpä näkyy olevan. Mitenkäs sen käpyjenheittelyn kanssa?”, kysäsi sotamies ja kääntyi katsomaan luutnanttiin. ”Unohtakaa koko juttu, tehän osaattekin ampua!” Sotamies hymyillen tuumasi: ”Niinpä, herra luutnantti. Joskus vain vähän hitaammin, vaikka kyllä mulle olisi se käpyjen heittelykin käynyt. Ei tämä ole kuitenkaan mun lajini”. Asiasta ei sen koommin keskusteltu.

Eräänä kesänä pidettiin partioleiriä veneillen. Laiturille oli kokoonnuttu valmiina nousemaan moottoriveneeseen. Muuan poika oli jo kaikki muut tavaransa antanut sinne, mutta nötköttiä – sikanautaa sisältävä purkki oli kädessään, kun halusi veneessä ensitöikseen syödä purkin sisällön. Peltpurkki oli kyseessä, avaamaton. Keskittyi hyppäämään veneeseen, mutta arvioi loikkansa väärin ja putosikin järveen. Ainut asia, mikä ei kastunut, oli tuo lihapurkki. Sitä kannatteli käsi suorana koko ajan, muuten oli sukelluksissa. Kylläpä naurua riitti, kun lopulta pääsi veneeseen. ”Eipä kastunut minun ruokani”, sanoi vain. Niinpä.

Toisella partioleirillä porukka oli luontopolulla ja tarkoituksena oli sen päätteeksi aterioida ja juoda lähteestä tuohilipillä raikasta vettä. Ilta alkoi jo hämärtymään ja joku sitten sanoi johtajalle: ”Ei täällä näe syödä”, johon partiojohtaja vastasi: ”Ääntä kohti vain, ei siihen muuta tarvita”. Partiolaiset katsoivat hölmistyneinä johtajaansa, aloittivat ruokailun, eikä siinä ollut mitään ongelmaa.

Kommentit

  • plokkariukki

    Hannulle pieni muistelus omalta inttiajalta. Sattui konepistooliradalla ampumaan rinnakkain kaksi melko hyvää osujaa. Molemmat kiväärillä 1-luokkaa! Kaverin taulussa oli viisitoistaa Rokan pelillä tuiskittua reikää lähellä taulun keskustaa ja omassani oli vain viisi. Nekin kuntsariin oikeuttavilla lukemilla, mutta jäi se kuntoisuusloma saamatta, kummaltakin, miksiköhän? Ei kai kaverilla vaan ollut 20 kutia ja ampui viidesti mun tauluun, loput omaansa. Mun ne kaikki sallitut kymmenen meni harakoille? Olisiko muitakin variaatioita mahdollisuuksista? Tätä pohdittiin valvojan, tais olla ikämies ylikersantti, kanssa tiukasti, mutta ratkaisematta ongelma jäi. ..ja vuosi oli -72.

  • Hannu Musakka

    Sellaista se oli elämä silloin, milloin mitäkin. Vaan hauskaa se kaikkineen on ja ainakin nyt, kun on riittävän kauan aikaa siitä ajasta. Miulle ei se ollut mikään rasittava kokemus, piti vain keksiä keinoja, miten välttää pahimpia juttuja ja aivan rehellisesti, niin rehellisesti, kun niissä oloissa sallitaan, eikö vain?!
    Näitähän riittää jokaisella. Lusmuiluhan oli ja on taitolaji, sitä eivät kaikki hallitse, korkeintaan sie ja …
    jääköön sanomatta, kuka miun tarinoissani on päähenkilönä. Sen voin vahvistaa, etten mie ainakaan, vaan ne kuuluisat toiset tai Joku Muu .

Jätä kommentti

*