Kovin on Vilkasta, huomasi Jussi!

Takavuosikymmenet esiin toi
tutut Vilkkaan vinttikoirat,
joita Onni ruokki ja huolti niin,
että kiilsivät, kiitivät oivat
nuo bussit Kotkasta maailmaan,
vilkasta oli, sen huomasi Jussi,
sen tulivat huomaamaan.

Onni käänsi itse mersunsa
vuosikausia Monte Carloon,
ikävuodet ei häntä painaneet,
sinne ajoi kuin kotitaloon.
Tuosta ajasta elämä muuttunut lie,
mutta yhä on vilkas, sen huomasi Jussi,
tämä liukas maailman tie.

Lepo loppui, Donald kun otteen sai
niin vahvasti twitterin myötä,
ettei malta näppiään irroittaa
kapulasta ennen aamuyötä.
Sieltä heittää herjaa niinkuin voi,
yhden miehen voimin, sen huomasi Jussi
niin että kaikilla korvat soi.

Alkoi purkamaan vanhaa maailmaa,
sanoi tekevänsä USA:sta uutta
ja ennenkuin ehtivät huomaamaan,
mene ei siinä ikuisuutta,
kun rajamuurit saa kiertämään
ja kansalaiset, sen huomasi Jussi,
ovat kaikki aivan ymmällään.

Ei paha ole kenkään ihminen,
kertoi aikanaan Leinon Eino,
valtaa haluavat yhä enemmän,
mikä estämään olisi keino.
Pitää hiljaa hengittää sisään näin,
pidätellen vähän, sen kuiskasi Jussi,
ettei planeetta kiepsahda väärin päin.

Kunhan kuukausi, kaksi on eletty,
kenties rauhoittuu lännessä meno,
saavat suksijat mitalit kiiltävät,
mäkimiehillä etukeno.
Suomen nuoret kiitävät kiekkoineen,
tilastoissa keulaan, sen hihkaisi Jussi,
kuin rallimies-Kalle:”Mä sinne meen!”

Tämä Suomemme väliin jäänyt ei
tästä maailman pauhinasta,
kaksoiskansalaiset nyt nousivat
esiin tässäkin perukassa.
Kumpi parempi heille on se maa,
se ainut, rakkain, pani merkille Jussi,
jonka kodikseen voi tunnustaa.

Tämä viisu syntyi, kun vilkaisin
tämän päivän uutiset tarkkaan.
On jollain taas kova kaipaus
yhä takaisin Suomen markkaan.
Se on kuulemma ainut, johon luottaa voi,
kun Englanti brexitin, kertoili Jussi,
myötä uusi on saarella aamunkoi.

Nous äsken Baumgartner yläilmoihin
kera valtavan helium-pallon
ja sieltä sitten sai huomata:
”Pieni kaikkineen maa, jota tallon!”
Niin kaunis ja ainutkertainen
kera metsien, merten, sen huomas myös Jussi,
älä tuhoa tätä, maan ihminen.

Kommentit

  • Eino J. (maallikkona)

    Laitoin ajatuksillesi peukun, kuten usein aiemminkin.

    Runoja ei ilmeisesti tulisi kommentoida, mutta näin viikonloppuisin jäi aikaa …

    Runomitassa lukeminen on joskus mukavaa, kun muuten lukee kirjoja ja kerrontaa. (salaa olen hieman kateellinen heille, jotka osaavat riimitellä. Esimerkiksi nuo jambit ovat selkenemättä, ja japanilaisten haikuja on lähes mahdoton käsittää, mutta joskus olen niitäkin siteerannut)

    ”On jollain taas kova kaipaus
    yhä takaisin Suomen markkaan.”

    – tästä olen puhunut jo samoin jo vuosia; alkuunkin olin markassa pysymisenkannalla, mutta siitä taa toiste;

  • Hannu Musakka

    Miusta se vain joskus lähtiessään saa oman rytminsä. Olenhan mie koettanut nk. nykyrunouttakin kirjoittaa, mutta ei se kovin hyvin luonnu. Olen ollut huomaavinani, että jos Kalle Päätalon tai Heikki Turusen kirjoitukset laitettaisiin runojen muotoon, niin täydestä menisivät. Sen vuoksi en oikein nykyrunoutta pidä runona, vain riimitettyjä säkeitä. Nykyrunous kun miun mielestäni on uusavuttomien tapa kirjoittaa runoja ottamalla vain peräkkäin tai sitten laatimalla tekstin runon näköiseksi. Ikävä kyllä mie en sellaista osaa runoksi mieltää, vaikka koetankin. Onpahan jotain proosaa. Joku siitä tykkää, mie en, mutta jospa miulla on tähän mielipiteeseeni oikeus. :)

  • Eino J. (maallikkona)

    saattaa se mainitsemasi epärunous olla sitä minkä maallikkokin havaitsee – epäsointuisuus, tai lauluista puuttuu sanoma, sanat ovat jankuttamista.

    Runouden lajeina varmasti kaikki käy – ja jos vielä levyn sävel soi, että tykätään, niin ok sekin – nykymusiikkiinkin on tottunut (ettei miellä kaikkea meluksi)

Jätä kommentti

*