Laduista ja moottorikelkkareiteistä

Laduista

On se aika muuttunut siitä, kun hiihtämällä tehtiin latuja jopa talviolympialaisiin, saati pienempiin kisoihin. Periaate ei ole muuttunut, sillä latuhan tulee perinteisesti hiihtämällä. Nykyaikaiset hiihtimet eivät kuitenkaan sovellu siihen tehtävään sellaisia tikkujahan ne ovat, mutta suksia kuitenkin. Latuhan syntyy hiihtäen parhaimmillaan leveillä ja pitkillä maastosuksilla. Sitä olen itsekin harrastanut jo vuosikausia. Keveät hiihtimet olen jättänyt jo pois. Mikä onkaan sen mukavampaa kuin umpihankihiihto. Maastossa hieman haastavampaa, mutta erityisesti järven jää ja nyt tänä talvena hyvinkin, kunhan pakkaset helpottavat. Olen kuulunutkin vuosikymmeniä siihen ryhmään eli ”miehiin, jotka hiihtävät omia latujaan tai kulkevat omia polkujaan”. Sitä haluaa olla vapaa menemään mistä tahansa lähestulkoon. No, tunturimaasto tarjoaa suurimman vapauden sekä järvien jäät.

No niin, lipsahti taas sivuraiteelle, vaikka laduista kirjoitinkin. Varsinaisesti latujen tekoon jouduin itsekin muuttaessani aikanaan tänne Kaaville liikuntahommia hoitelemaan v. 1975 ja heti vain laitettiin puikkoihin. Tehtäviin ei siten kuulunut pelkästään toimistoistuminen, vaan latujen teko. Kaavin Kaiku ry omisti moottorikelkan ja sillä Winhalla tuli sitten ajeltua ympäri pitäjää joka talvi. Jokaiselle kylälle piti saada latu ja kyliä oli toistakymmentä. Joillakin kylillä oltiin sitä mieltä, että heille pitää aina tuiskun jälkeen ajaa ensimmäiseksi. Useimmiten hien pukkasi pintaan, kun reitti piti etsiä maastosta ja sarkaojien ylittäminen ojitetuilla soilla oli yllätyksellistä. Monesti kelkka upposi tai puski ojan penkkaan, kun kaikkiin paikkoihin ei saanut vauhtia riittävästi. Sitten, kun latuhöylä oli perässä, niin sekin toi omat haasteensa. Kerronpa tässä pari tarinaa samantien.

Talvi oli silloin tullut hyvissä ajoin jo ennen joulua. Lunta oli riittävästi, jotta ladun teko oli mahdollista. Olin tehnyt suunnitelman kylä kylältä. Kuinka ollakaan, parin päivän päästä lykkäsi uuden tuiskun ja ajetut ladut olivat tukossa. No, kuitenkin päätin pitää suunnitelmasta kiinni ja toteuttaa sitä siinä järjestyksessä. Olihan järkevää saada edes kertaalleen ajetuksi kaikille, eikä vain joihinkin kyliin.
Tuiskun jälkeen soitti muuan ärtsy naisihminen kylältä, jossa tiesin asuvan myös kunnan päättäjiä. Soitti ja vaati, että ”tulisin heille uudelleen ajamaan latua”. Ilmoitin vain, että ”kunhan olen saanut kertaalleen kaikille, niin sitten lähden uudelle kierrokselle”. Ladut olivat pituudeltaan muutamien kilometrien pituisia ja lähinnä perinteisiä metsälatuja. Soittaja tulistui ja sanoi, että ”on tultava tai että täältä tulee sellaiset miehet asialle, että syntyy”. Mie vaan toivottelin kaikki tervetulleiksi ja sanoin, että ”mukavahan se on kun käyvät tervehtimässä. Ei liikuntatoimistossa kovin ole viime aikoina ketään käynytkään”. Puhelu napsahti poikki. Lienee hieman ottanut itseensä. Tiesin kuitenkin, ketä miestä tarkoitettiin.
Päivällä ilmestyi kyseinen henkilö kunnantalon aulaan. Heti arvasin, millä asialla. Kuitenkin oli muka lukevinaan ilmoitustaulun tiedotteita, vaikka näinpähän mie, että hermostuksissaan odotteli miuta. Ajattelin riisua aseista ja menin tervehtimään sekä mainitsin naissoittajasta. Siihen vain vastasi: ”Ne akat kun kuvittelevat kaikkea”. Pyysin hänet toimistooni ja käytiin latujenteko-aikataulua läpi. Hänen mielestään se oli ihan oikein. Lähtiessään sanoi vielä, että ”pitää niitä akkoja vähän komentaa, etteivät turhista soittele. Ehtiihän kylän ladulle vielä hiihtämään ihan riittävästi”.

Toinen tilanne sattui sitten tässä ihan kirkonkylän liepeillä. Johtajaopettaja pyysi ajamaan latua koululaisten hiihtoja varten ja ”ihan tuohon pappilan pellolle sellainen kilometrin -parin pituisena”. Mie vähän katsastelin maastoa sen takaakin ja lähdin ajamaan. Talvijalkineina oli lapikkaat, muuten mukavat, mutta …
No niin, reitille sattui joitakin kuusenkäppyröitä ja leppiä jne. Mukana olevalla kassaralla katkoin, etteivät olisi haitaksi. Aukkoa syntyi hetkessä. En ehtinyt edes kysäisemään maanomistajalta lupaa, kun ajattelin, että vain hieman teen latua. Keli oli lähellä nuoskaista ja kun oli vähän mäkiä ja muuta estettä ja neitseellinen maasto, niin ei kovin helpolla selvinnyt.
Olin mielestäni saanut ajetuksi metsäisen perälenkin, mutta päätin vielä kerran pohjata sen ja ajoin vastavirtaan. Muuan mäentöppyrään kelkka sitten jäi kiinni. Nousin, annoin kaasua ja samalla avitin työntämällä. Kuten mainitsin, miulla olivat kippurakärkiset lapikkaat. Samalla hetkellä jalka lipesi rinteessä ja vasen jalkaterä olikin telamaton ja rattaan välissä. Tietenkin löysäsin kaasun ja makasin pitkin pituuttani kelkan vieressä jalkaterä hankalasti puristuksissa.

Hetken mietin, koetin vetää jalkaa pois, ei liikkunut minnekään. Sikäli oli vielä hankala asento, ettei voinut mitenkäään taipua siihen suuntaan, että olisi saanut löysytettyä itse telamattoa. Hetki piti hengähtää. Eihän silloin 1980 – luvulla tiedetty mitään kännyköistäkään. Sattumoisin kaksi koulupoikaa sattui kohdalleen ja kun olin lähellä tietä, niin sain heille huudettua, että kävisivät hakemassa apua vaikka maanomistajalta, jonka tiesin asuvan mäen takan muutaman sadan metrin päässä. Pojat lupasivat ja lähtivätkin juosten liikkeelle.

Melkeinpä heti tulikin maanomistaja paikalle. ”Ai sinäkös se oletkin täällä ajelemassa, kun kuulin pihaan saakka”. ”Niin, miehän se olen”, sanoin, ”on vain niin hankala asento, kun on tuo jalkaterä tuolla telamaton välissä”. Katsoi sitä ja naurahti: ”Niinpä näkkyy olovan, mitenkä meinasit piästä pinteestä?” kysyi jatkoksi. ”En tiedä, mutta jollain konstilla jos saisi tuota telamatto löysytettyä, jotta saisi jalan pois”. Maanomistaja vielä ihan kiusallaan halusi tietää, että jos hän päästää miut siitä pinteestä, niin mie tuskin jään siihen selvittämään asiaa, vaan lähden karkuun. ”En mie tästä ehtisi karkuun kuitenkaan” sanoin ja naurahdin päälle. Pitkällään olo alkoi jo käydä hieman voimille hangella maatessa.

Jakoavain löytyi, telamatto löystyi. Kun vetäisin jalan, niin se lähti lapikkaasta, mutta jalkine jäi vielä tiukasti paikalleen villasukka sisällään. Kuitenkin siellä oli varttitunnin ollut jalkateräkin puristuksissa. Irtosihan jalkinekin lopulta ja asiat saatiin selvitetyiksi. Taimikkovahingot kirjattiin ja vastuuvakuutuksen kautta riittävä korvaus taimikon tuhoista maanomistajalle. Vihojakaan ei jäänyt väliin.

Kolmas tilanne syntyi, kun muuan latupohjalla oli sen verran vähän lunta, että kelkan perässä olleen latuhöylän terät ottivat puun juureen kiinni ja silloin tuli kelkan päältä kiire. Onneksi olin polviasennossa ja kierähdin hangelle. Siinä sitä hetken ihmettelin, muttei onneksi ei käynyt kuinkaan. Kelkka pysähtyi kuin seinään. Siitä selvittyäni matka jatkoi vauhdikkaasti. Yhtäkkiä nykäisi ja kun vilkaisin taakseni, niin höylä oli ottanut kimmokkeen puun juuresta uudemman kerran ja oli vauhdilla kiertymässä aisan varassa ohitseni. Ei auttanut muuta kuin lisätä vauhtia, etten olisi saanut kolhua. Onneksi se putosi sitten ja onneksi siinä höylässä oli sen verran lyhyt aisa.

Myöhemmässä vaiheessa kunnalle ostettiin oma ajopeli sekä palkattiin tehtävään eri henkilö. Olihan kahdeksan täyttä talvea jo antanut riittävästi kokemusta moottorikelkalla ajosta ja latujen teosta, jotta ihan ilomielin luovuin tehtävästä, vaikka hän, joka määräsi noin tehtävän vastuun siirron, kuvitteli mielessään miun olevan harmissani. Mutta miksi olisin, kun palkan sai helpommallakin kuin rymytä päivät pitkät maastossa nostelemassa kelkkaa umpihangessa ojasta ja jos vaikka mitä.

Moottorikelkkareiteistä

Mennään taas ajassa taaksepäin ja vuoteen 1981. Silloin paikkakunnalla vieraili silloisen Matkailun Edistämiskeskuksen johtaja Kari Tarasti ja kun hänelle ehdotin uutena toimintamuotona moottorikelkkareitin perustamista Kaavilta Rautavaaran Metsäkartanolle, niin hänpä innostui kovasti. Oli sen verran seurannut aikaansa. Reitti toteutettiinkin yhteistyössä Rautavaaran kunnan kanssa ja siellä oli Reijo Huhtaniska vastapelurina.
Reitin puoliväli oli suunnilleen Vaikkojärvellä, Juuan puolella. Vuokrasopimukset saatiin maanomistajien kanssa syntymään yksituumaisesti. Kitkaa ei ollut missään vaiheessa. Samalla, kun tämä reitti saatiin auki, niin olin heittänyt ajatuksen Kuopioon moottorikelkkayhdistyksen perustamisesta. Kiinnostusta oli ollut jo ja kun perustava kokous aikanaan pidettiin Kuopiossa hotelli Atlaksessa, niin siellä olivat paikalla kaikki aktiiviset kelkkailijat ja moottorikelkkoja myyvät yritykset, mm. Pekka Pitkänen, Jorma Sormunen ja Martti Väisänen
Ja siitä seurasi samalla se, että osa kelkkailijoista kävi vierailulla ajamassa myös Kaavin-Rautavaaran reittiä sekä Kallaveden jäällä ja missä lie. Järjestö toimii edelleen aktiivisesti.

Juuassa asuessani sain tehtäväkseni sielläkin moottorikelkkareitin suunnittelun Pohjois-Karjalan Kelkkailijoilta. Tavoitteena oli saada reitti Kolilta Juuan kautta yhtymään Panjan salolla Nurmeksen-Rautavaaran reittiin. Matkaa oli lähes 95 km. Reitti toteutettiin vapaaehtoisilla sopimuksilla ja jos jollekin ei käynyt, niin vaihdettiin suuntaa. Pakolla ei yritettykään reittiä perustaa.
Siellä se reitti on edelleen. Kesäkelillä kuljettiin jalan biologin kanssa maastoselvityksen osalta. Joissakin kohdissa näkynyttä herkkää tai erikoista kasvustoa jouduttiin kiertämään, mutta vain aivan ykköskilometrin verran.
Se on kuitenkin syytä muistaa, että kelkkailijat ovat reitillä vasta silloin, kun siellä on riittävästi lunta. Ei siellä kukaan tietentahtoen kallista ajopeliään halua särkeä.

Haastavin osa suunnitelmaa oli saada reitti Kolinportilta Kolille sekä Pielisen yli Lieksaan. Kolin kylän kautta toteutettu reitin osa tarjosi haastetta ihan riittävästi johtuen jo pelkästään Kolin kylän ahtaudesta sekä kansallismaisema-arvosta. Kävi jopa niin, että maanomistajat itse ehdottivat omasta mielestään prempaa vaihtoehtoa ja se jos mikä kertoi yhteistyöhalukkuudesta. Kolinkylällä ei syntynytkään mitään konflikteja.

Jokaisella maanomistajalla oli ja on edelleen omat oikeutensa hyväksyä tai hylätä hanke. Mielestäni yksityistä maanomistusoikeutta ei missään tapauksessa pidäkään loukata. Senpä johdosta sopimusneuvotteluissa lähdin ajattelemaan aina vastapuolen asemasta, jolloin ymmärsin heidän mielipiteensä. Vaikka maanomistajia lienee ollut lähes 100, niin vain yksittäisissä tapauksissa reittiä muutettiin alkuperäisestä kaavailusta.

Lähtökohdiksi otin, että reitti ei saa haitata pysyvää asutusta; ei saa tehdä haittaa puustolle; on kuljettava maastosta löytyviä luontaisia reittejä pitkin; ei perusteta metsäautoteille eikä vesistöille.
Kun lähes 100 km reittiä sitten asettui paikalleen, niin voin sanoa puhtaalla omallatunnolla, ettei sitä olisi voinut paremmin toteuttaa, ainakaan sillä kertaa. Juuasta Nunnanlahteen reitti perustettiin Pielisen jäälle osittain. Se olikin ainut osa reittiä. Ei mikään kuitenkaan ikuisuuksia kestä paikallaan, kun rakennuksiakin puretaan ja uusia teitä rakennetaan. Yhtälailla moottorikelkkareitin joutuvat muutoksen kouriin.

Saadessani vastuulleni suunnitella tuon viimemainitun reitin Juuassa, ei kukaan antanut muuta ohjetta kuin lähtö- ja kohtaamispaikat. Onneksi miulla oli sen verran maastotuntemusta ja -kokemusta, että se helpotti olennaisesti.

Moottorikelkat ovat osa nykyaikaista matkailu- ja ulkoilutoimintaa. On hyvä, että laitteet saadaan niille osoitetuille reiteille pois muun liikenteen jaloista. Reittien ylläpito on monenkirjavaa, mutta toivottavasti kohtuuden rajoissa. Väkisin ei saa mitään hyvää aikaan. Vapaaehtoiset vuokrasopimukset on monissa paikoin korvattu pakkolunastuksilla, josta ei yleensäkään mitään hyvää seuraa.

Ai niin, ettäkö miulla olisi moottorikelkka? Ei ole, eikä tule koskaan olemaankaan. Miulle riittävät vajaat kolmemetriset metsäsukset, ei synny häiriötä enka aiheuta vahinkoja. Kunhan vain omaksi ilokseni hiihtelen milloin missäkin, joskus siskojen kanssa, pääosin yksin.

Kommentit

  • Viljo Voutilainen

    Tervehdys!

    Tulisitko joskus käymään täällä kuopiossa,savonkadulla joskus?

    Olisi mukava tavata ja rupatella pitkästä aikaa!

    Terv. Viljo Voutilainen
    Savonkatu 16 as. 7 70110 Kuopio

    puh. 040 527 6298

    • Hannu Musakka

      Kiitos, ihan mielelläni. Kenties parin viikon päästä torstaina voisi olla sellainen hetki tai sitten seuraavana perjantaina, kuitenkin näin huhtikuussa. Otin siun tietosi talteen ja soitan tai laitan tekstiviestiä lähempänä.

      Kevättä odotellessa!

Jätä kommentti

*