Lappeenrannan reissu onnistui

Lupasin edellisessä plogissani kertoa, kuinka ensimmäinen koulukokoontuminen Lappeenrannassa onnistui. Ja miksei se olisi. Miun mielessäni se oli edelleen Peltolan koulu, jonka naapurissa toimivat silloin aikanaan Tyttölyseo ja Teknillinen oppilaitos. Nämä kaikki olivat nyt saman otsikon alaisia ja Peltolan koulun virallinen nimi on: Kimpisen koulun Peltolan alakoulu. Tyttölyseo sekä entinen Teku ovat nyt samaa Kimpisen koulua, oppilaita yhteensä n. 1000. Kolme rakennusta ja kävelytiet välissä erottuvat kuitenkin omikseen. Väljyyttä on ihan riittävästi.

Olin hyvissä ajoin liikkeella ja ilmeisesti pitkämatkailaisimpana tulin ensimmäisenä ja ajoissa paikalle. He, jotka lähimpänä asuivat, toimivat kuten yleensäkin: Tulivat tarkalleen oikealla minuutilla. Koulun pihalla yksin seistessäni monenlaiset muistot vierivät mieleeni.

Ensimmäisenä sellainen koulukiusaamistapaus. Jostain kumman syystä joku isompi otti miut hampaisiinsa ja tuuppi, läpsi ja töni. Miulla olivat hiihtomonot jalassa. Lienee ollut jo hiihtoaika. Aikani sitä kestin ja sitten latasin täysillä monolla sääreen. Näin, kun liike pysähtyi yhtäkkiä, sitten tuli kipu ja … kiusaaja tajusi tehneensä virhearvion ja poistui nilkuttaen paikalta. Eipä tarvinnut sen koommin kärsiä vastaavaa.

No niin.

Odotellessani huomasin muuan valkohapsisen ja partaisen ”vanhuksen” kulkevan aidan vierustaa ja kun kello alkoi lähestyä sovittua aikaa, arvelin hänen kenties tulevan samaan kokoontumiseen. Kääntyi portista koulun pihalle ja lähestyi miuta. Tervehdimme ja keskustelu luonnollisesti meni näin ja hän esitti ensin miulle: ”Tunnetko?” ”Äkkipäätään en”. ”Mie olen Itkosen Eki”. ”Terve, kyllä mie nimeltä muistan, mutta kun olet jotenkin muuttunut. Mie olen Hannu M”, vastasin koulumaiseen tapaan. ”No, mie katoin, et jottai tuttuu siuss on!” Sittenpä juteltiinkin kuin vanhat tutut. Aikaa oli edellisesta tapaamisesta vierähtänyt lähes 60 vuotta.

Sen jälkeen alkoikin pihalle tulla enemmän ja vähemmän iäkkäämmän näköisiä miehiä. Kaikilla oli ikää lähes 70, miulla ja muuan entisellä naapurin Pertsalla jo vähän ylikin. Pertsan kanssa oltiin tavattu Lappeenrannasta poismuuttaessani v.1969, siitäkin aikaa 46 vuotta.

Muutamien kasvonpiirteet olivat säilyneet ja suoralta kädeltä tiesin, kuka oli kyseessä. Kaikki me 12 emme suinkaan olleet samalla luokalla, vaan rinnakkaisluokilla ja jokunen vuotta alemmalla, joten senkään vuoksi heti ei muistunut. Nimen kuultuaan ilmeet kirkastuivat jokaisella. Kaikki olivat kuitenkin asuneet Peltolan kaupunginosassa ja käyneet samaa koulua.

Koulurakennus oli säilyttänyt entisen muotonsa, vahvarakenteinen betonistavaletuin paksuin seinin vuodelta 1930 oli saanut myös suojeluleiman turvakseen. Sisätiloissa oli tehty remonttia niiltä osin kuin opetuksen muutokset edellyttivät ja koneellinen kierrätysilma oli tullut putkineen sisärakenteitten lisukkeiksi.

Koulun eläkkeellä oleva rehtori, Korpelan Jussi – pesäpallomiehiä kuten em. Itkosen Eki, LUM JA PesäYsit, toimi oppaana ja eipä olisi parempaa opasta sattunutkaan. Koulun entinen oppilas ja samaa ikäluokkaa.

Sisällä istahdimme musiikkiluokkaan ja paikalle tuli apulaisrehtorina/musiikinopettajana toimiva Marjukka Havo-Tuovinen. Oli kovin ilahtunut hänkin, että sai kuulla entisestä koulumenosta mielenkiintoisia muistikuvia.
Ensimmäinen kysymys kuului: Mikä ensimmäiseksi muistuu mieleen? Pirhosen Maxi ehätti vastaamaan:”Matovelli”. Jokainen muukin sen muisti ja tarkoitti luonnollisesti makaronivelliä pitkistä makaroneista.

Keskustelu lainehti ja kun mie heitin oman ja tuolla edellä kertomani koulukiusaamiskokemukseni, niin siihen tulikin heti jatkoa: ”Pakko oli vetää turpiin, ei muuten uskonut!” Heikommat joutuivat puolustautumaan voimakeinoin jo silloin. Muuten olisi kiusaaminen vain jatkunut.

Iloisempiakin muistoja löytyi liittyen tunneilla tapahtuneisiin uskaliaisiin jekkujen tekemisiin. Muuan Matti oli ajettu pois luokasta tai oli vain lähtenyt ja kun kiersi koulurakennusta aikansa kuluksi, huomasi pienen työpaikka romanssin: Muuan miesopettaja ruokalan luiskan syvennyksessä keskittyi romanttisiin puuhiin Matin yllättäessä, sattumoisin oli pussailut nuorta naisopettajaa. Säikähtivät tietenkin.
No, siitä seurasi ensin jälki-istuntoa, kun oli kesken tunnin koulun pihalla ja istunnon jälkeen opettaja ripitti Mattia: ”Oletko kertonut kenellekään jätkille, mitä näit?” ”En varmasti!” ”Hyvä, pidetäänkö omina tietoinamme, etkä koskaan kerro sitä?

Matti piti lupauksensa, eikä kertonut … ennenkuin 19.05.2016 ensimmäisen ja ainoan kerran, 60 vuoden jälkeen. Lupasimme olla kertomatta tästedeskinpäin, enkä kerro sen paremmin mitään nimiä. Kun Matti heitti sitten kysymyksen Korpelan Jussille samasta aiheesta, ei siitä halailusta kouluaikana kuulemma ollut tullut tapaa. No, totta vai tarua, ihminen on tunteva ja inhimillinen olento.

Joitain muitakin jekkuja siinä tuli esille, sellaisia samanlaisia harmittomia, joita edellä kerroin. Kiusaamisjuttuja ei enemmälti.
Sitten mie sain luvan laulaa, kun en 60 vuotta aiemmin. Kajahutin vanhan koulumuistojen kätköihin syöpyneen Aleksis Kiven runoon pohjautuvan ”Terve metsä, terve vuori!” Se herätti myös muistoja, sillä se oli kovin laulettu ja tykätty. ”Harmikseni” koulun juhlasali oli varattu johonkin vierailevan teatterin käyttöön, joten laulaminen piti toteuttaa musiikkiluokassa. No, ei se kovasti harmittanut eikä enää yhtään.

Koulukierroksn jälkeen kävimme vielä Savonkadulla Vanhusten palvelutalon kerhotiloissa nauttimassa kahvit ja jatkamassa juttua, jota olisi jatkunut vaikka kuinka. Vuosikymmenten takaiset muistot 1950-luvulle pulpahtelivat herkästi mieliin.

Oli aika erota …mutta vain hetkeksi. Tarkoitus on saada tästä tapahtumasta perinne, niin että yhä useampi elossaoleva saisi kokea samat elämykset.

Saamani osoitteiston pohjalta yhteydenpito onkin helpompaa. Ken elää, hän näkee!

Jätä kommentti

*