Liftaritko katoava luonnonvara?

Aika on muuttunut siitä, kun viimeksi liftasin.

Se viimeisin oli 1970-luvun alkuaikoja. Oli niissä oma viehätyksensäkin. Ylioppilaat tekivät vaikutusta valkolakeillaan, sotilaat asepuvullaan, kun nuo nyt sitten olisivat olleet kuitenkaan niin suurta luottamusta herättäviä. Ehkä ne olivat.

Autoja ei ollut kaikilla, tiet olivat sitäsun tätä. Rahaa siinä säästi tietenkin. Kukaan ei kysellyt maksua. Hyväntahtoisuutta riitti.

Tänä päivänä varusmiehillä on autoja ja kuljetuksia entistä enemmän. Viikonloppuvapaat iskevät lähes joka viikonloppu, lienee säästösyistä. Ihan hyvä niin. Opiskelijoilla on kotimatkoilleen halpakyytejä niin busseissa kuin rautateilläkin. Niin no, olihan litteransa varusmiehilläkin, mutta liftaaminen oli joka tapauksessa mielenkiintoinen tapa. Joskus pääsi nopeasti, toisen kerran oli hilkulla ja joskus piti kävellä takaisin kasarmille, kun ei vain onnistanut. Kulkijoita ei riittänyt aina.

Varuskunnan ja kodin väliä inttiaikaan reitillä Kouvola-Lappeenranta-Kouvola vv.1964-65

Muutamia kertoja tuli liftattua Kouvolasta kasarmeilta Lappeenrantaan kotiin. Jopa iltalomalla, vaikka piti ehtiä takaisin klo 24 mennessä. Välimatkaa oli n. 87 km ja aikaa tienvarteen pari kolme kilometriä.

Kerran sattui aika täpärästi. Muuan kaveri oli omallaan lähdössä, mielestään hivenen epävarma pirssi, kun itsekin epäili pääsevänsä perille ja takaisin. Sen vuoksi lähdin tien varteen. Autoja tuli harvakseltaan. Katsoin kelloa. Piti joutua lähtemään takaisin Lappeenrannasta linja-autolla klo 21.15. Monta kyytiä piti käyttää, mutta lopulta juoksemalla viimeiset kolme kilometriä ehdin kotiin n. klo 20.50. Kännyköitä kun ei ollut, en voinut soittaa äidille, että laittaisi evästä valmiiksi. Onneksi oli hyvä juoksukunto!

Ovelta hihkaisin ja salamana mätin kassiin sen, mitä äidillä oli antaa: Pullaa ainakin ja jotain muuta ja vauhdilla linja-autoasemalle. Matkaa oli kotoa linja-autoasemalle sellainen pari kilometriä, mutta ehdin kuin ehdinkin ja samassa kun istahdin penkkiin, niin bussi lähti. Siinä oli sitten hyvä levätä koko illan rasitukset pois.

Tampereelta Haapajärvelle 15.-16.12.1966

Toinen reissu tulee mieleen, kun opiskelu- ja kämppäkaverini Manun kanssa päätettiin liftata Tampereelta Haapajärvelle hänen kotiinsa 15.12.1966. Manu oli äidilleen aiemmin ilmoittanut, että tulemme kahdestaan ja että tulemme yöjunalla. Siitä ei kuitenkaan kertonut, että liftillä lähdettäisiin, kun rahaa olisi ollut yhteensä vain yhteen lippuun.

Ulkolämpötila oli -22C, lähtöaika Tampereelta Jyväskylän suuntaan klo 16.30. Siis yötä vasten. Muuttokuormaa oli sen verran kuin konttoriopistossa opiskelussa tarvittiin ja Manulla vielä kitara selässä. Yhdet nahkahansikkaat oli, kun toiselta olivat hävinneet. Vaihdettiin aina välillä vuoroin oikeaan ja vuoroin vasempaan käteen.

Matka alkoi lupaavasti. Olimme Jyväskylässä jo 18.30. Yhdellä kyydillä. Siitä sitten pisteltiin Jyväskylän halki kitaroitten ja kassien kanssa ja asetuttiin hyviin asemiin kaupungin pohjoispuolelle Vt 4:n varteen. Mieli oli korkealla, kun näin nopeasti oli matka edennyt. Onneksi ei tiedetty, kuinka se jatkuisi.

Tunti odoteltiin tienvarressa. Sitten päästiin Suolahteen. Siinä taas hypeltiin ja lämmiteltiin. Ei näkynyt autoja tai eivät vain halunneet ottaa kahta tavaroineen kyytiinsä. Viimein tärppäsi: Päästiin Pihtiputaalle.
Matka Jyväskylästä oli käynnistynyt. Mieliala taas kohosi. Pihtiputaalle ehdittiin klo 23 ja positiivisina odoteltiin kyytiä. Ei vaan tullut. Matka Jyväskylästä Pihtiputaalle ei kilometreissä ole pitkä, mutta ajassa oli. Aikaa oli mennyt olemattomalle matkalle neljä tuntia!

Kohdalla tienvarressa oli maitokoppi, vähän kauempana heinälato. Pilkkopimeää, mitä nyt lumi ja tähtinen taivas valaisi. Pakkasta sillä korkeudella sama -22 tai jotain. Autoja ei vain liikkunut. Meni tunti, meni toinen. Kasvot alkoivat jo jähmettymään. Välillä jo meinasi pokka pettää ja aiottiin heinälatoon yöksi kuin kunnon kulkurit. Ei kuitenkaan tehty sitä, ilmeisesti pakkasen takia. Jollain jutuilla koeteltiin huvittaa toisiamme. Äänestä tiesi naurun. Kasvot eivät värähtäneetkään. Sormiakin kylmi, eikä jaloillakaan kovin lämmintä ollut. Päälla oli sellaiset sen ajan talvitakit: duffelia. Jotenkin tarkeni.

Sitten kun aika alkoi olla reilusti yli puolenyön, niin yksi auto tuli etelästä päin. Vilkuteltiin kovasti, vauhti hiljeni ja toivo heräsi. Kohdallamme ei kuitenkaan pysähtynyt, vaan kiihdytti menojaan. Siinä sitä oltiin ”jossain pihtiputtaalla”, eikä autoja vain näkynyt.
Sitten ilmestyivät toiset valot. Nyt jos koskaan. Aika hiljaista, kun tunnin aikana kaksi autoa oli matkalla Eurooppa 4:llä. Pysäytti, yksinäinen nuorehko mies. Oli menossa Ouluun ja halusi juttuseuraa. Sovimme, että Pyhäsalmen risteykseen saakka.

Mie menin ensin, kun kysyinkin. Manu antoi tavaransa ja jäi etupenkille. Jotenkin, lämpimään autoon päästyämme, uni alkoi väkisin painaa silmiä umpeen. Manu joutui pitämään itseänsä hereillä melkein väkisin, kun kuski oli nimenomaan ottanut juttuseurakseen. Mie sain hyvät unet, ihan sikeästi.

Noin 03.00 olimme Pyhäsalmen risteyksessä ja sitten vain jalkapatikalla kohti keskustaa viimeiset 5 km. Ei ollut kiirettä, kun ensimmäinen linja-auto Pyhäsalmesta Haapajärvelle oli lähdössä vasta 05.30.

Se viimeinen odottaminen Pyhäsalmen keskustassa, puolitoista tuntia, tuntui todella pitkältä. Aamuyö ja pitkä matka takana. Ei mitenkään meinannut sujua, mutta pakkohan se oli. Varmaan kolme kertaa kierrettiin keskusta ympäri ja varmaan hulluiksi olisi leimanneet, jos joku näki.

Linja-auto tuli ajallaan. Oli kylmä, kun varikolta oli lähtenyt. Nukuttiin koko matka Haapajärvelle. Sieltä sitten matka jatkuisi Kalakankaalle juuri sillä samalla postiautolla kuin jos olisi tultu yöjunalla Tampereelta.

Sormet olivat viimeisestä odottamisesta koppurassa ja kasvot kuin kirveelläveistetyt. Manulla oli talvikengän nauha auennut. Sanoi autossa olleelle rahastajalle: ”Voisitko laittaa tuon nauhan kiinni?” Kaveri katsoi kuin hoomoilanen, mutta Manu jatkoi: ”Katsos, kun sormet on näin koppurassa, eivät taivu!” Naurahti siihen vielä päälle. No, rahastaja auttoi.

Matka Tampereelta Haapajärvelle oli viimeistä silausta vaille. Tultiin kuten oli sovittukin, kahvit ja särvintä oli pöydässä. Yläkertaan oli tehty pedit. Manu teki nukkumistaan pidemmän kaavan mukaan, miulla ei kestänyt kuin alta puoli minuuttia. Oli vielä kysynyt jotain, mutta oli saanut miulta vain kuorsausvastauksen.

Ikimuistoinen liftausreissu oli onnellisesti takana. Hyvä maku jäi kuitenkin koko reissusta. Manun kitara oli yhtä epävireessä kuin lähtiessäkin, joten ei mitään tappioita.

Vihoviimeisin Helsingistä Lappeenrantaan

Elettiin kesää 1970. Opiskelut ja työ olivat siirtyneet Helsinkiin. Kesä houkutteli vielä liftireissulle, kenties säästösyistä tai sitten vain ihan huvikseen. Nuoria kun oltiin vaimon kanssa.
Itäväylä oli aivan eri kuosissa. Porvoontie kulki Puotilan kautta. Sinne ensin paikallisbussilla. Eikä aikaakaan, kun tumma mersu pysähtyi. Oli menossa Elimäelle. Kylläpä hytkäytti mukavasti. Tuntui herraskaiselta. Mustilan tilan isäntä oli kotimatkalla. Ilmeisesti meillä oli mukavat keskustelutkin. Jäimme pois Elimäen silloisen Kesoilin kohdalla odottamaan toista.

Ensimmäinen auto, iäkkäämpi kupla-Volkkari pysähtyi. Huomioni kiintyi siihen, että auto jäi aika vinottain ajokaistalle. Selvisi, kun kuljettajaksi paljastui iäkkäämpi mies. Oli menossa Parikkalaan mökilleen. Ei siinä mitään, kyyti kelpasi ja matka jatkui.

Lähestyttiin Kouvolan keskustaa ja Kymenlukon risteystä. Kolme kaistaa rinnakkain ja keskimmäinen vei suoraan sinne, minne pitikin eli Lappeenrantaan. Liikennevalotkin vielä. Kuljettaja lähestyi risteystä ja tiirasi ja tiirasi. Ajattelin, että mikähän hänellä on. Sitten sanoin: ”Keskimmäistä kaistaa päästään risteyksestä eteenpäin”. Siinä vaiheessa iski pieni jännite, kun kuski sanoi: ”Kun on tuo näkö niin heikko, ettei tahdo noita kylttejä nähdä!”

Silloin toivoin, että kunhan vain päästään perille se viimeiset 87 km, niin siitä varmasti jatketaan linja-autoilla eteenpäin Mikkelin suuntaan, kunhan kävisimme ensin lapsuudenkodissani.

Penkinreunaan jäi varmasti kahdet kosteat kämmenen kuvat, mutta selvittiin perille kaikesta huolimatta. Helpoituksen huokaus pääsi ihan luonnostaan.

Nämä olivat vain miun kokemuksiani. Varmasti monella on paljon värikkäämpiäkin.

Tänä päivänä tekisin tai ainakin kokeilisin, mutta voihan se olla, ettei onnistuisi. Mistä sen tietää. Varmaan tarjottiin jotain maksuksi, mutteivät ottaneet mitään.
Ei edes se rekkakuski aikanaan, joka pysähtyi Tuusniemellä iäkkään naisihmisen kohdalla. Vähän epäröi, mutta rauhoittui kun mummo tokaisi: ”Elä pelekee, minnoun vuaraton!” Naurussa suin kiipesi rekan kyytiin kohti Kuopiota.

Ja joka sana totta. Syöpyivät mieleeni pysyvästi.

Liftaaminen taitaa nyky-Suomessa olla melkeinpä historiaa.

Jätä kommentti

*