Onko liikkumattomuus ongelma?

Eipä ollut silloin ongelmia liikunnan suhteen, kun työt tehtiin käsin. Koko perheelle riitti töitä. Lämmitettiin taloja puilla. Ensin pinottiin liiteriin, sitten sahattiin, pilkottiin ja kannettiin sisään. Vesi tuli ja meni, kun jaksoi kantaa. Pyykit pestiin käsin. Liikkuminen oli työntekoa, matkantekoa sen aikaisista kulkuyhteyksistä johtuen.

Lapsille kun jäi vapaa-aikaa, silloin kokoonnuttiin pelaamaan, juoksemaan. leikkimään. Ei siihen tarvinnut erikseen komentaa ketään. No, ehkä joku, mutta …

Aina on ihmisiä, joita kiinnostaa muut asiat kuin puhdas liikunta. Jos joku innostui lukuharrastuksessaan vetäytymään kirjan kanssa, niin se harrastus oli hänelle rakkain. Tosin vanhemmat kyllä silloin yhtä lailla kuin tälläkin hetkellä, pystyvät rajoittamaan paikallaan oloa. Jotkut vain eivät välitä. Kenties liikkumista mukavampia asioita löytyy sohvalla lojumisesta alkaen.

Vaikka aika on muuttunut, niin liikuntaan pakottava tarve ei. Toiselle se on luontevaa, joku pitää raahata kuntosalille tai ulos, lenkkipoluille, vaelluksille jne.

Entisajan koululiikunta on monelle ollut painajainen ja se on kuulemma estänyt innostua siitä edes vanhoilla päivillään. Nehän ovat kaksi aivan eri asiaa. Eikä se nyt koskaan ole ollut niin paha asia, vaikka opettaja olisikin ollut liian ankara tai kovakourainen. Opiksihan se oli tarkoitettu silloinkin. Asioihin on vain pitänyt oppia suhtautumaan oikein.

Olihan miullakin keskikoulussa muuan, silloinen voimistelun opettaja, joka oli SM-tason koripalloilija Helsingin Ilveksestä. Hänen mielestään kaikkien piti oppia syöttämään oikein ja voimalla se pallo. Miulle kerran teki ja silloin pallo tömähti päin melko voimakkaasti. Silloin se kirpaisi, mutta ajattelin, että on pakko oppia tekemään se, niin ei toista kertaa tapahdu. Eikä tapahtunut.

Hiihtimet eli sukset olivat silloin 1950-luvulla useimmiten kotitekoisia, voiteet myös. Jos siihen olisi kompastunut ja tehnyt päätöksen, etten ikinä enää hiihdä, niin se olisi ollut typerintä, mitä olisin voinut tehdä. Halu voitti pienet vastoinkäymiset, häviöt kavereille ja sisaruksille kasvattivat luontoa ja opettivat sen, ettei aina voi voittaa ja olla paras. Piti opetella häviämään ja oppihan sen. Piti asiat kääntää voitoksi.

Liikunta on aina kiinnostanut, enkä ole koskaan langennut enkä syyllistynyt siihen, että olkoon, kun ei kerran pärjää. Liikunnasta tuli koko elämän kestävä elämäntapa ja ammatti miulle ja sen myötä sitten kaikki ne elämykset ja kilpailumatkat ja ystävät ja elinikäiset kaverit, terveydestä puhumattakaan.

Vaari on siten vieläkin reilusti alle 6 tunnin maratonin kävelykunnossa. Viisi vuotta sitten testasin, kun jäi kaivelemaan silloin nuorempana, kun oli juoksukunto vahva, että ”miksen koskaan osallistunut maratonille – kuninkuusmatkalle!”. Yksi ilta kävin autolla mittaamassa muuan reitin täällä Kaavilla ja totesin sen maratonin pituiseksi eli 42 km ja risat. Sitten seuraavana päivänä starttasin matkaan. Elettiin lokakuuta, ensimmäiset yöliukkaat sattumoisin ilmestyivät. Tiet oli aivan jäässä. No niin.

Lähdin matkaan klo 15.20. Pimeys oli jo alkanut laskeutua, asfaltin reunaan oli kulunut poluntapainen ja siinä kuljin koko reitin. Kotona olin takaisin klo 21.05. Maraton oli kierretty. Onneksi jäi jossittelyvaraa: Jos olisin päivänvalossa, jos olisi ollut tasaisempi reitti, eikä jäätä tiellä. Onneksi voin seuraavaan koetokseeni valita paremmat olosuhteet ja se on tulevan kesän ohjelmassa. 5h 45 min kävellen maraton on miun ennätykseni. Joskus olisin pystynyt silloisella kunnolla alittamaan reilusti 3 h 00 min rajan. Se aika on takana, nyt kävely on parasta.
Ei miuta koskaan ole tarvinnut houkutella liikkumaan. Se on ollut jo valmista pässinlihaa syntymästä saakka. Ja näin tulee olemaan suuren osan lasten kohdalla aivan samoin. Lajivalintoja voi tehdä aina ja harrastaa monipuolista liikuntaa. Se luo pohjaa mille tahansa lajille. Juoksu-urheilussa ei tarvinnut kuin lenkkaretia ja piikkareita, tuulenpitävää ja lämmintä asustetta sekä päähän villapipo viileän tai talvisen kelin aikaan. Yksinkertaista.

Aikuisten on syytä muuttaa asennettaan, jos aikovat ajatella lastensa terveyttä ja liikunnallisuutta. Eikä tämä tarkoita sitä, että jokaisesta pitää tulla Iivo Niskasia tai Patrik Laineita tai jääkenttien kaunottaria piruetteineen. Riittää, kun tulee hyvä mieli, punaiset posket ja sairastelut jäävät taka-alalle.

Elämyksiä tarjoamalla on mahdollista saada muutosta aikaan. On vain vähennettävä kaikenmaailman näpöttimien käyttöä ja lähdettävä vaikka lumisotasille, liukumäkeen, metsäretkelle. Minne tahansa, missä ympäristö aktivoi väistämättä liikkumaan.

Jos missä on lumitöitä, haravointia, nurmikon ajoa jne., kannattaa välttää hyvin pitkälle liian tehokkaitten koneitten ja laitteitten hankinta, vaan ostaa peruslaitteita, haravoita, lumilapioita, harjoja. Niillä saa aivan yhtä tehokasta liikuntaa aikaiseksi. Eikä kannata vähätellä lasten tekemistä. Se on omanlaistaan ja jokainen tekee omien kykyjensä, taitojensa ja voimiensa mukaan. Pääasia on, että tekee, eikä loju laiskana sohvalla. Voi tarjota apuaan heille, jotka eivät enää terveytensä puolesta kykene tekemään lumitöitä, haravointia, nurmenleikkuuta, puittenpilkkomista. Heitä on ympärillä. Pitää vain lähteä liikkeelle pyyteettömästi ja ihan vain siksi, että saa samalla tuottaa iloa. Ei se ole keltään pois.

Telkkari kannattaa jättää avaamatta. Siinä ei häviä yhtään mitään. Voi sitä silti nauttia elämästä kuin yrittää väkisin nauraa olemattomuuksille.

Ihminen on luotu liikkuvaksi. Se on niin yksinkertaista. Elämänsä voi tuhota muulla tavoin, mutta harvoin liikunnalla. Ja se, mikä on tehty, niin se kasvaa korkoa vanhemmiten … aina!

Jätä kommentti

*