Lörppäsuut suomalaiset kuriin

Suomessakin hyvin tavallista, että salaisiksi määrätyt asiakirjat päätyvät jostain kumman syystä julkisuuteen, aivan kuin vahingossa.
On sitten kyse poliisien tutkimista jutuista tai poliittisista keskeneräisistä asioista, niin jo päivän-parin päästä iltapäivälehdet julistavat suureen ääneen, mitä on kuulemma suunniteltu tai mitä on tullut julki.

Miten nuo pääsevät tapahtumaan? Onko kyseessä vahinko vai tahallinen teko eli tietovuoto. On puhuttu ohi suun perinteisellä ” luottamuksella, mutta älä vain kerro eteenpäin” – periaatteella tai sitten hyväveli-kerhojen salaisissa istunnoissa.

On tietenkin mahdollista, että paperit jäävät aivan kuin vahingossa työpöydälle ja aivan kuin unohtuisi toimiston ovi auki ja että aivan kuin vahingossa joku toimittajaksi tituleeraava käy sattumoisin etsimässä ja kyselemässä kyseistä henkilöä tietäen varsin hyvin, ettei tämä ole juuri sillä hetkellä sattumoisin paikalla.
Siinä sitten urkitaan, luetaan, kuvataan papereita ja sitten livahdetaan muina miehinä pois.

Varsinkin rikosjutuissa näkyy olevan rikostoimittaja Sipilällä useasti aivan satumainen tuuri, kun tekee paljastuksia keskeneräisistä tutkimuksista. Miten lieneekään sattuneetkin juuri ne paperit hänen silmiensä eteen?! On heitä toki muitakin. Ollaan paikalla, joku pyörähtää, syrjäsilmällä nähdään, katsotaan toisaalle. Keskustelua ei synny, toinen vain lähtee siitä aivan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Kumpikaan siis ei puhu, ei voi syyttää siitä tietojen luovuttajaa. Kävijää ei voi syyttää, koska hän vaan käy, eikä toinen edes huomaa sellaista tapahtuneeksi. Se vain sattuu.

Se on ymmärrettävää, jos politiikan kentällä tällaista tapahtuu, varsinkin kun ja jos joku haluaa omia kannuksiaan kiilloittaa ja täydentää lompakkoaan riihikuivilla seteleillä. Ei jää merkintöjä tiliotteeseen, eikä kukaan ole nähnyt koskaan mitään.

Tietovuotoja on yhtenään kaikkialla, yrityksissä vähemmän. Kenties jollekin on luvattu uusi työpaikka sillä ehdolla, että jos vähän niitä suunnitelmia paljastaisi tai vain jättäisi johonkin jotain. Sitten ollaan kuin ei olisi mitään tapahtunut. Kilpailija ilmestyy markkinoille uusilla ja kas kummaa, lähes samankaltaisilla ajatuksilla. Eikä kukaan ole koskaan nähnyt mitään, eikä kertonut kenellekään.

Jossain vaiheessa sanoudutaan irti edellisestä työpaikasta vaikkapa työuupumuksen vuoksi, ollaan jonkin aikaa ”työttöminä” ja kas kummaa, ykskaks se entinen kilpailija ottaakin yhteyttä ja tarjoaa työtä. Ensin vaikkapa vain koeajaksi, silmänlumeeksi, ja kenties pidemmäksikin aikaa.

Keinoja on monia, mutta mikä siinä on, että luottamus on niin heppoisissa kantimissa? Onko raha ainut motiivi? Ilmeisesti. Näin uskallan väittää. Joku hyötynäkökohta, henkilökohtainen, on pakko olla. Miten muuten nuo lörppäsuut, joiksi kaikkia nimitän, toimisivat jos ei €uronkuvat vilise silmissä. Eihän niissä voi olla tällaisena aikana, jolloin kaikki saavat mielestään liian pientä palkkaa, kun asuntomenot kasvavat muutenkin, lasten harrastukset, auton tai asunnon vaihto tai mikä tahansa!

Mikään ei tapahdu vahingossa, ei varmasti. Sitä on turha kenenkään väittää.

Lörppäsuut on kaikesta huolimatta yhteiskunnan pahin ongelma, koska siinä on kyse vain henkilökohtaisesta hyödystä mistään muusta välittämättä. Ja että itse päästään livahtamaan kuin koira veräjästä. Voivatko suomalaiset olla noin lörppäsuita? Niin luotettaviksi kuin heidät maailmalla noteerataankaan. Nyt tietotekniikan aikana aivan kuin vahingossa viesti lähteekin väärälle henkilölle. ”Mitenkä se nyt noin kävi, kun tuosta olin painavinani?”.

Jätä kommentti

*