Maarianvaarasta Maarian rinteisiin

Lähtökohta

Elettiin 1970 – luvun puoliväliä. Kaavilla oli käynnistetty Vaikkojoen entisöinti uittoväylästä melonta- ja kalastusjoeksi. Muutettuani 1975 Kaaville liikuntasihteeriksi, kuten aiemmin Waikko-Joe – tarinassa kerroin, melonta Vaikkojoella antoi alkusysäyksen Maarianvaaran kehittämiseksi nykyiseen muotoonsa. Kuinka niin? Joitakin kertoja koskikajakilla kolutessani tuli mieleeni, että kun jokireitti on pääsääntöisesti kesäkäyttöön, niin mitäs, jos Kaavilta löytyisi mäki, joka voitaisiin valjastaa talveksi laskettelijoille ja pujottelijoille. Huomasin samankaltaisuuksia myös kajakin ja laskettelusuksien ohjaamisessa: Kärjet aina oikeaan suuntaan ja perä heittää. Pitäjällä liikkuessani olin samalla huomannut Luikonlahdessa hissiviritelmän ja raivatun reitin aivan kuin lasketteluun tarkoitetuksi. Laskettelu oli muutoinkin 1980 – luvulla hyvin kehittyvä ja nouseva ulkoliikuntamuoto.

Takaisin Luikonlahteen. Myllykoski Oyn kaivoksen henkilöstö oli raivannut maastoon reittiä ja viritelleen vanhan volkkarin moottorin voimanlähteeksi, joitain pylväitä ja vaijeria kylkeen. Olihan se palvellut jollain tavalla, vaikka vain aivan yksityisesti.

Sitten päivänä muutamana otin asian esille elinkeinoasiamies Erkki Kauppisen kanssa ja ehdotin hänelle laskettelumahdollisuuksien kartoittamista ja tuon Luikonlahden rinteen kunnostamista. Erkki innostui asiaan ja seuraavana päivänä ilmoitti, että Jyväskylästä sekä Kuopiosta on tiettynä päivänä tulossa KTM:n ja Keran (Kehitysaluerahasto) miehet katsastamaan kohteen.
Silloin ajattelin, että jos tuolta asti tulevat ja tuontasoisia henkilöitä, ei heille kehtaa pelkästään tuota Luikonlahden rinnettä esitellä. Otin kartan esille ja heti ensimmäisenä pisti silmään TV-linkin merkit. Silloin tiesin, että tuon mäen täytyy olla Kaavin korkein paikka. Olihan se, kun korkeuseron selvitin, niin sehän tulisi olemaan Eteläisen Suomen korkein rinne, 140 metriä korkeuseroa! Tämän seudun rinteistä vain Tahkovuori oli korkeampi ja Koli, mutta ne olivatkin pohjoisempana!

Kävin tutkailemassa paikan päällä. Olin opiskeluaikanani 1970 – luvulla kiertänyt erilaisia kohteita Keski-Eurooppaa myöten, joten jonkinlainen tuntuma oli syntynyt siitä, mitä kaikkea tulisi ottaa huomioon lasten ja aikuisten tarpeisiin, minkälaisia rakenteita tulisi olla, kuinka rinteet laskeutuvat, miten huoltorakennus ja hissin ala-asema jne. Ilmansuunta laskettelulle oli jo valmiina. Lumen riittävyyden vuoksi pohjoisrinteet ovat parhaita. Laskettelukautta voi jatkaa. Maarianvaara oli myös maantieteellisesti lumista aluetta. Rinnealue laskeutui samalle niitylle. Keskellä rinnettä oli neitseellinen lähde, aivan kuin luotu Afterski – tilanteisiin jne. Oma innostukseni varmaan paistoi läpi, vaikkei julkisuuteen voinutkaan asiaa laskea ennenaikojaan. Erkkikin innostui lisää.

Käynti Maarianvaarassa

Sitten saapuivat henkilöt. Elettiin maalis-huhtikuuta 1982. Oli sopivasti pakkasta ja hankiaista. Tie linkkiaseman juurelle oli aurattu. Lunta oli mäellä lähes metri. Virkamiehen olivat jostain syystä pukeutuneet jotenkin kevyesti. Ehkäpä olivat kuvitelleet mäen näkyvän vilkaisulla ja ettei juuri autosta tarvitsisi nousta pois.
Maasto on yleensäkin monenmuotoista, eikä kaikki näy kerralla. Maarianvaaran laki oli tasainen ja oli edettävä muutamia kymmeniä metriä hangella. Olin heille oppaana ja lähdin ensimmäisenä etenemään hankiaisella. Muutaman askelen jälkeen upposin. Ei siis ollutkaan kovin kantavaa hankea. Sitten kokeilin ”nelivedolla” ja laskeuduin kontalleni. Sanoin vierailleni, että jos he haluavat nähdä jotain enemmän rinteestä, niin nyt on neliveto ainut tapa edetä hangella. Mietin samalla sitä, että mitenkähän prässihousut ja talvitakit ottautuvat konttauksessa. Ei mitään, herrat tulivat perässä ja varmasti olisi ollut melkoinen piilokamera-juttu, jos sen tilanteen olisi saanut kuvattua! Samalla tuli mieleeni ajatus, että jos ottavat nokkiinsa, vetävät porot sieraimiin, tykkäävät kyttyrää, kun joutuivat alistumaan konttaamiselle. Jos vaikka pitävät lapsellisenakin.
Mäki katsastettiin, olivat tyytyväisiä näkemäänsä ja palasimme takaisin kunnantalolle. Poistuttuaan Kaavilta, kerroin Erkille, millä tavalla asia hoidettiin ja kyllä siitä naurut väkisin syntyivät. Pieni jännityksenpoikanen viiletteli pitkin kehoa niin kauan, kunnes muutaman päivän perästä heiltä tuli raportti, että asia on varteenotettava ja että he lähtevät siinä vaiheessa mukaan, kun kaikki suunnitelmat ovat olemassa ja yrittäjä löytynyt. Helpoituksen huokaus pääsi ja varmaan kuului pitkän matkan päähän.

Seuraavaksi Eero Rimpiläisen vuoro

Asia oli saanut hyvän alun. Seuraavaksi oli saatava rinneasiantuntijan lausunto varmistukseksi, ettei ihan turhaa työtä tehtäisi. Suomen Hiihtoliiton rinneasiantuntija asuikin lähellä. Siilinjärveläinen Eero Rimpiläinen oli vuosia toiminut tehtävässä ja mielellään halusi tulla katsastamaan paikan tekniset mahdollisuudet.
Eero sentään otti sukset matkaansa vanhasta kokemuksestaan. Noustiin samaten linkin juurelle ja metsäsuksilla laskettiin rinnettä loivasti suuntaan ja toiseen. Päivä hurahti, mutta Eero Rimpiläinen oli sitä mieltä, että Maarianvaaran mäki tulee olemaan ehdottomasti ja erityisesti perhelasketteluun sopiva. Raportti saatiin myös parin päivän sisällä ja elinkeino-Erkki sai taas lisää varmuutta asiaan. Mie itse olin alusta saakka ollut varma, että hanke on todella arvokas ja vain saatava käyntiin. Siinäpä olisi Kaavin kunnalle talvimatkailulle todella hieno hanke.
Nyt istahdettiin tukevasti jakkaroille ja tehtiin sotasuunnitelmaa eteenpäin. Eihän tätä hanketta voinut vielä esitellä kenellekään, vaikka asiantuntijat olivatkin puolesta. Rinnealue oli nimittäin yksityisessä omistuksessa ja yhdenkin omistajan asettuminen poikkiteloin olisi tehnyt tyhjäksi hyvän hankkeen. Piti edetä varovasti askel kerrallaan. Sitten miulle tuli ajatus, jonka Erkki hyväksyi: Mie lähden Maarianvaaran kylälle, järjestän kyläillan ja kerron, mitä hyötyä kyläläisille ja kylälle rinnehankkeesta tulisi olemaan. Perusteellisesti ja seikkaperäisesti valmistauduin matkaan.

Kyläilta Maarianvaarassa

Maarianvaaran koululle olikin kerääntynyt luokantäydeltä ihmisiä. Piti nimittäin ensin voittaa kaikkien luottamus. Rintessä olevat maat olivat pahimmoilleen lohkottu, aivan kuin kylkiluut. Jos yksi kieltäisi, pitäisi hypätä hänen maittensa yli, kun kiertäminen olisi osoittautunut hyvin hankalaksi. Ilta oli onnistunut, kaikki olivat todella innokkaina mukaanlähdössä, ainakin siinä vaiheessa, kun ei ollut vielä maitten vuokrasopimuksia tehty. Taas yksi askel eteenpäin joka tapauksessa ja tämä olikin tärkein. Jos olisi ollut vain yksi tai kaksi maanomistajaa, olisi tuntunut ennakkoonkin huomattavasti helpommalta, mutta kun oli ainakin kymmenen(10), mikään ei saanut mennä vikaan. Yhtään kielteistä vastausta ei kuitenkaan kuulunut koko iltana, eikä senkään jälkeen.
Sain tehtäväkseni sopia maanomistajien kanssa maittensa vuokraamisesta laskettelurinne-käyttöön. Onneksi ei ollut yhtään jakamatonta aluetta. Vaikka maat olivat pieniä, niin siitä huolimatta jokaisella oli vain yksi omistaja. Vuokrasopimukset syntyivät ja hanke oli taas lähempänä toteutumistaan.
Alueelle oli valmis tieyhteys, linkille ja mäelle johtavan lisäksi, kylän keskustasta Polvijärven suuntaan n. 2 km ja siitä erkani metsäautotie, jota myöten pääsi laskeutumaan alueen tuntumaan. Samalla aukeni koko alue: Linkki näkyi ylinnä ja alhaalla niitty, aivan kuin jo odottaisi laskettelijoita.

Viimeinen puristus

Nyt kun kaikki oli selvää, hanke esiteltiin päättäjille. Mitään kustannusarviotahan ei ollut olemassakaan, mutta riittävästi teknistä tietoa ja rahoittajien kirjalliset lupaukset sekä virallisen SHL:n rinneasiantuntijan raportti. Kunnan valtuuston ja hallituksen edustajat muuan kesäisenä päivänä kokoontuivat alueelle johtavalle tielle. Maisema avautui eteen kuin panorama-filmi. Kysymyksiä esitettiin ja niihin vastauksia saivat sen mukaan kuin niitä oli. Maakuntalehden silloinen toimittaja oli mukana ja hän esitti kysymyksen: Paljonko tämä hanke tulee maksamaan? Eihän sitä kukaan tiennyt. Ei se ollut vielä kuulunut edes selvityksiin. Rinneasiantuntija Eero Rimpiläinen oli tosin raportissaan maininnut, mitä kaikkea hankkeen tulee sisältää palvellakseen laskettelijoita. Siitä huolimatta seurasi hetken hiljaisuus. Kysymys oli osoitettu miulle. Kaikki katsoivat ja kuuntelivat, mitä vastaan.
Olin tosin onneksi selvitellyt ennakkoon hissien perustamiskustannuksia, huoltorakennuksen ja rinnekoneitten hintoja suurinpiirtein, joten vastasin: ”Kaipa se tulee maksamaan jonkun 3-4 miljoonaa markkaa”.
Tiesin, että jos heti alkuun päättäjille mainitaan miljoonahankkeesta, niin siihen se tyssää tai merkittävästi hidastuu. Senpä takia ja oman virkani pohjalta ei miulle varsinaisesti edes kuulunut puhua hankkeen kustannuksista, ennenkuin suunnitelmat ovat valmiit ja hankkeella yrittäjä. Liikuntasihteerin tehtäviinhän kuului varsinaisesti vain toimintojen kehittäminen tai uusien hankkeitten ehdottaminen. Olihan hankkeen toteuttamiseksi riittävästi perusteita, hyvinkin merkittäviä jopa valtakunnallisesti.

Seuraavana aamuna maakuntalehdessä oli sivun kokoinen juttu: Kaavin Maarianvaaran laskettelukeskus maksaa 3-4 miljoonaa! Arvaatte ajatukseni. Eikö toimittja nähnyt hankkeessa mitään positiivista, vain kustannukset. Sen tiesin jo sillä silmänräpäyksellä, mikä kalabaliikki asiasta nousee. Miut ”hirtettiin” moneen kertaan ja oltiin lähettämässä Harjamäkeen hoitoon ja jos vaikka mitä. Siitä huolimatta olin ja olimme Erkki Kauppisen kanssa sitä mieltä, että hanke on merkittävä Kaavin kunnalle talvimatkailun kannalta, koska siihen mennessä ei ollut oikeastaan mitään muuta kuin vain vuokrattavia mökkejä. Toiminnallisia ulkoliikuntakohteita ei ollut olemassakaan. Eikä tällaisia mäkiä ollut onneksi joka kunnassa.
Paikka sijainniltaan oli myös erinomainen: Polvijärvi ja etenkin Outokumpu olivat hyvin lähellä ja niistä varsinainen käyttäjäkunta koostuisi jne. Onneksi reviiri laajentui Joensuu – Juuka – Kuopio – alueeksi.

Loppusilausta ja … Onneksi on!

Onneksi vastustuspuheet laimenivat ajanmyötä ja hanke nytkähti eteenpäin toteuttamiseksi. Yrittäjäkin löytyi. Hänellä oli loistava ajatus, joka toteutettiinkin: Luonnonkelkkailun jäädytetty kilpailuränni. Samaan aikaan olivat nimittäin Rautavaaran Kiparille perustaneet rännin, missä käytiin jopa MM-kisat. Kaksi tällaista paikkaa ja 100 km väliä, oli Suomessa aivan ennenkuulumatonta. Paikkoja ei nimittäin ollut kuin joitakin lyhyitä, kun Maarianvaarassa sai lasketella reilun kilometrin pituisen. Ainakin yhdet kilpailut käytiinkin ja siitä tuli televisionkin kautta julkisuutta ja sellainenhan on parasta, mutta … Myöhemmät yrittäjät jossain vaiheessa purkivat rännin pois ja kun Rautavaaran Kipari lopetti toimintansa, niin samalla menetettiin markkina-arvoltaan erittäin merkittävä toiminta, joka olisi näkynyt ja kuulunut nykyisen tiedonvälityksen myötä ympäri maailman erikoisuutensa ja harvinaisuutensa johdosta. Ehkäpä joskus vielä tajuaa tuon Luonnonratakelkkailun merkityksen.
Siellä se laskettelukeskus nimeltään Maarian rinteet on sijainnut nyt jo yli 30 vuotta ja on monista pienistä vastoinkäymisistä huolimatta jatkaa erittäin suosittuna perherinteenä ja monine temppu- ym. juttuineen. Onneksi miekin pidin pääni, enkä tullut tämän hullummaksi, vaikka itse sanonkin. Miten kyläläiset ottautuivat asiaan? Iäkkäin laskettelukurssilainen oli varmaan yli 70-vuotias ja lähes joka talosta löytyi kausikorttien omistajia!
Onneksi tajusivat myös kunnantasolla: Vaikkojoki kesämatkailun veturina ja Maarianvaara talvella. Oli ilo saada olla mukana kehittämässä molempia hankkeita. Olisihan se aika kulunut kuitenkin vaikka toimistossa peukaloitaa pyörittämässä tai kyniä terottamassa, muttei se miulle sopinut, onneksi!

Nykyisellä yrittäjällä on lopultakin sellainen tekemisen meininki, että tulevaisuus näyttää todella valoisalta, kunhan vain lumiolosuhteet sallivat toiminnan pyörittämisen. Onneksi on tykit ja talvi aluillaan.

Ja lopuksi. Mitkäs olivatkaan ensimmäisen vaiheen rakennuskustannukset, kun toiminta käynnistettiin? Se oli nimittäin 3,6 miljoonaa markkaa eli juuri siinä haarukassa, minkä vilttihatusta eli stetsonista vetäisin.

Jätä kommentti

*