Masennusta ja tunnetta runomitassa

Jokainen on joskus masentunut tai allapäin ja niin saa ollakin. Jos ei ole, niin silloin ei ole rehellinen itselleen.
Kerran katselin vaahteraa. Syksytuuli puisteli oikein puuskissa. Heittäydyin silloin lehtien asemaan ja tällaisen sain aikaan:

Masentavaa

Vanha lehti maassa, miettii:
Miksi piti pudota?
Masentaavaa.
Toinen lehti puussa, miettii:
Masentaa,
kun täytyy pudota.

Elämän tehtäväkö,
masentua?
Tuottaa uutta ja
masentua!
Pudota ja masentua.
Kuinka masentavaa.

Taivas pilvessä! Tuulee!
Taasko tuli lähtö?!
Masentavaa.

No, se oli onneksi ohimenevää, kun vasta vuoden päästä uudelleen. Joskus kun oli oikein paha tunne, tuntui, että kaikki menee pieleen, silloin siinä tunnelmassa syntyi tällainen tarina ja sen jälkeen oli hyvä olo:

Katkera mieli

Katkera mieli,
kieli, vatsahapot.
Sama tunne. Mistä ja miten?
Tunne!
Älä komenna.
En tunne ketään, en mitään.
Olen vain. Lakkaan olemasta.
Katkeramieli ei tunne mitään.
On vain ja lakkaa olemasta.
Sitten ei ole.

Kerrankin hyvä olo!

Kyllä sitä keljuttaa ketä tahansa joskus kuin pientä oravaa, kun on käpy jäässä.

Onneksi kaikki on ohimenevää, mutta jos ei joskus ole paha mieli, ei voi tuntea sen vastakohtaa eli hyvää mieltä. Kun on riittävän suuri vaihteluväli, silloin on hyvä. Tätä karjalaispojan logiikkaa.