Mikä on kaikkien mieleen sopivaa?

Päivittäin törmätään asioihin, jotka eivät kaikkia kiinnosta.

Yksi ei tykkää urheilusta ollenkaan ja kaikki ne rahat, jotka valtakunnassa urheiluun käytetään, pitäisikin laittaa vanhusten huoltoon ja heikko-osaisten auttamiseen. Ajatus on sinällään hyvä, mutta voisiko ajatella myös niin, että niissä huippu-urheilijoissa on myös heikko-osaisia, työttömiä nuoria, jotka hakevat urheiluharrastuksensa kautta yleistä hyväksyntää. Kenties ovat vain avustusten varassa olevia nuoria. Näin tiedän monen olevan.

Mutta miksi joku ei hyväksy urheilua, saati varsinkaan huippu-urheilua? Siinäpä se. Onko joskus joku opettaja päässyt tölväisemään tai joutunut kiusan kohteeksi koulussa? Näin ilmeisesti on.

Yksi kansakunnan näkyvimmistä ja seuratuimmista mittareista on urheilu, missä mitellään toinen toisiaan vastaan ja jos ja kun suomalainen voittaa, silloin Maamme-laulu kajahtaa ja väitän, että huippu-urheilun vastustajatkin ovat hetken rinta rottingilla. Silleen, ettei kukaan vain pääse näkemään. Ulostullessaan vetävät taas happaman ilmeen naamalleen ja jos joku sitten ottaa puheeksi tuon olympialaisen kultamitalin, niin tämä näennäinen vastustaja murahtaa: ”Kyllä sitä nyt ollaan niin polleaa, mutta kuinka paljon yhteiskunnan varoja tuohonkin on käytetty?” Heti muuttuu ääni kellossa, kun on kotoa pois.

No, yksi tykkää tyttärestä, toinen äidistä.

Jonkun mielestä varis vain raakkuu ja peipponen ja satakieli livertävät kauniisti. Eroahan niissä on, mutta jos ajatellaan mies- tai naiskuoroa, niin monenmoista ääntä mahtuu esityksiin. Matalia bassoja pitää olla, jotta kauniit tenorit soisivat kuulijan korvaan vieläkin kauniimpina. Niin se on luonnossakin: jotta tuo satakielen ja peipposen viserrys kuuluisi vielä kauniimpana, varis tulee polkaisemaan oman soolonsa. Sitäkin näin tarvitaan, että erottaa kirkkaan äänen matalasta.

Mikä sitten on kaunista ja mikä rumaa?

Miun mielestäni niissä ei ole mitään eroa. Kuka voi sanoa jostain henkilöstä tai koirasta, että se on ruma. Siihen ei ole oikeutta, sillä jokainen on omannäköisensä, eikä kahta aivan samannäköistä olekaan. Tuokin asia on katsojan silmässä. Eikä ole olemassa kahta aivan samanlaista ihmistä muutenkaan. Aina löytyy jokin pieni ero. Yhtä ärsyttää, toista ei. Joku hyväksyy, toinen ei.

Aivan yhtälailla ruoan mausta keskusteltaessa jonkun mielestä ruoka on täydellistä, toisen mielestä se ei ole täydellistä nähnytkään. Kun ei ole olemassa täydellistä! Kyse on taas makueroista, joista ei voida kiistellä.

Aivan sama, kun kirjoitetaan säästä, niin jonkun mielestä lumituisku tai räntäsade on ”aivan kauhea”, toinen menee ulos aivan vartavasten nauttimaan siitä. Huono vai hyvä ajokeli. Toki on erilaisia kelejä talvella varsinkin, mutta ei mikään ole huono ajokeli, on vain vaativampi jonkun ajotaidoille. En ole vielä 72 ikävuoteen mennessä huomannut huonoa säätä, vaikka nuorempana juoksentelin kilpoja. Oli vain erilaisia, tuulisia, sateisia, myrskyisiä, pakkaskelejä, aurinkoisia ja jos vaikka mitä. Keli ei koskaan ollut peruste jättää harjoitusta tekemättä. Siinä oli enemmän haastetta ja kun siitä selvisi, niin helpompaa oli selvitä muistakin tilanteista.

Suomessa on nyt valittu presidentti, joka ei ole kaikkien mieleen. Silloin kenties on kyse ajattelutavasta, alemmuudentunteesta, kielitaidon puutteesta, jonkin toisen puolueen jäsenkirjasta ja … Luetteloa voisi jatkaa loputtomiin. Uudelle kaudelle valittu Sauli Niinistö varmasti hoitaa mandaattinsa ja tehtävänsä niin hyvin kuin se suinkin on mahdollista. Jonkun mielestä Paavo olisi ollut parempi, toisen mielestä Matti Vanhanen ja muut viisi, koska heitä kaikkia jotkut äänestivät.

Kyseessähän olikin henkilövaali ja siihen vaikutti niin moni asia, ettei puolueilla ollut mitään jakoa päästä samaan, vaikka väkisin koetettiin tehdä puoluepolitiikkaa. Eihän kaikkia tarvitse rakastaa, eikä kaikista pitää, mutta jos Suomessa on yhtä rauhallista ja turvallista; mutta jos Suomen presidentti pystyy pitämään toiset aisoissa ja hillitsemään riitoja ja vastakkaisia mielipiteitä, sitä turvallisempaa on Suomessa asua ja elää.

Täällä on totuttu Venäjän naapuruuteen. Sodat on käyty, korvauksista on selvitty, omista keskinäisistä kahinoista on sata vuotta. Mielipide-eroja on edelleen, mutta ilman väkivaltaa. Eihän siitäkään mitään tule, että kaikki olisivat samaa mieltä, kuten joissakin maissa näkyy presidentin kannatus olevan täydet 100 %. Sehän ei muuten pidä paikkaansa, mutta kun ihmiset eivät saa lausua omaa mielipidettään henkensä uhalla, niin onko sekään elämää.

Kunhan huomisesta perjantaista, valtakunnallisesti lakkopäivästä selvitään kunnialla, niin toivottavasti kaikilla on silloin vähän parempi olla. Tarkoitan siis tuota lakkopäivää, jolloin jotkut halusivat, etteivät työntekijät saa mennä töihin, vaan pitää lakkoilla oman itsensä vuoksi. Onkohan vähän itsekkäästi ajateltu? Kenties ei aivan kaikissa asioissa, mutta suuri osahan haluaisi tehdä työtä ja sopia rauhassa asiat.

Jotkut taustalla haluavat vain tietentahtoen järkyttää suomalaisen yhteiskunnan rauhaa. Ja sekin päätös, mikä sovun saamiseksi syntyy, ei ole kaikkien mieleen. Mutta sellaista tilannetta ei voi ollakaan. Kunhan vain sovussa asiat ratkaistaisiin. Se olisi ja on tärkeintä.

Kun ei sellaista tilannetta ole missään olemassa, että kaikki on kaikesta samaa mieltä, kuten jo aiemmin asian ilmaisin. Kunhan vain jätetään fyysinen satuttaminen pois, vain sanoilla ja teoilla, kuuntelulla ja puhumalla. Se on parasta kaikille. Ihmisellä on kaksi korvaa ja yksi suu. Siinä suhteessa pitää osata ja pystyä toimimaan. Pitää muistaa kuunnella, eikä itse olla aina suunapäänä.

Ja lopuksi Saulin ajatusta lainatakseni, turvallisuuden tunne on tärkein. Siitä on helppo lähteä muitakin erimielisyyksiä selvittämään.

Jätä kommentti

*