Ikuisuuskysymys taas kerran, johon törmätään päivittäin. Se, mikä toista kiinnostaa ja maksaa muutamia tuhansia euroja vain, on toiselle niin kallista, niin kallista.
On sitten kyse päivittäistavaroista, lehdistä, tupakasta, alkoholista, erikseen oluista, jne. toisella raha uppoaa ihan kevyesti, mutta jonkun mielestä ”ei meillä ole varaa” – ajatus voittaa.
Samahan se on kirjoissa, viihteessä sen eri muotoineen, kun liput maksavat 50-100 €, niin kallista se on toiselle, mutta jonkun mielestä rahan arvoista, vaikka monet asiat ovat hyvinkin kertaluonteisia nautintoja, jotka on taas alettava alusta.
Esimerkiksi investointi kirjaan, jolla on historiallista ja keräilyarvoa, ei kiinnosta pätkääkään toista, mutta toinen jopa himoaa. Iltapäivälehdet ovat yksi hyvä esimerkki. Kertalukemisella se on kahlattu läpi, heitetty keräykseen tai sytykkeeksi saunaan tai takkaan ja seuraavana päivänä uudelleen. Viikossa menee hyvin äkkiä 10 € ja mitä jäi käteen? Samat uutiset, jotka työnnetään radiosta lukemattomia kertoja, sarjakuvat, horoskooppi, jollekin sanaristikko. Ei muuta.
Jos rinnalle laitetaan pysyvää arvoa oleva ajaton julkaisu, jota säilytetään sen sisällön vuoksi, niin se on toisen mielestä kallis ja toisen halpa. Sitten istahdetaan tai seisotaan yksikätisen rosvon vieressä ja kortti laulaa ja kolikot vaihtavat omistajaa. Rikastumisen toivossa on hyvä elää, useimmiten ei.
Raha liikkuu ja käy pyydyksiin, kalamiesten sanontaa muutellen, ne, jotka tuottavat jotain, myyvät ”edullisesti” ja ”vain tänään” sekä monilla muilla argumenteilla. ”Muoviämpäri kylkiäisenä”- kauppoihin juostaan, ostetaan tavaraa, jota ei kuitenkaan juurikaan tarvita. Jää käyttämättä monesti, lojuu nurkissa ja heitetään pois tai lahjoitetaan kirppareille, jotka pursuavat valtavasti jo ennenkin ”kaksi kolmen”-hinnalla olevia käyttämättömiä tavaroita.
Halpa ja kallis: suhteellinen käsite. Jos asia ei kosketa, eikä kolahda mitenkään, niin kaikki on kallista. Jopa hiivapaketti toisen ketjun liikkeessä jos maksaa neljä senttiä enemmän, juostaan ja ajeteaan vaikka 5 kilometriä saadakseen sen halvan hiivan. Mitä se välimatka tuli maksamaan? Saattoi hiivapaketille tulla hintaa, mutta ”turpoaahan se, joten hintaero tasottuu”, kuten muuan mies sanoi.
Sama vertaus on matkan pituudessa. Toiselle 100 metriä on pitkä matka ja toiselle 100 km on lyhyt. Sama matka takaisin, ei sen pidempi. On tietenkin huomioitava, onko kyseinen henkilö sen verran vaivainen, että jo muutama kymmenen metriä nostaa hien pintaan.
Tarkoitinkin tervejalkaisia ihmisiä, jotka lyhyemmänkin matkan kulkevat ajoneuvolla, että pääsisi nopeammin. Sitten seisotaan risteyksissä, vahditaan liikennevaloja ja toinen ehtii perille kävellen samassa ajassa.
Lienee totuus se, mihin itsensä totuttaa tai se, onko ylimalkaan kiinnostunut mistään.
Toinen voittaa, toinen häviää. Joku voittaa aina. Sehän se lopputulos lopultakin on. Tavarakauppias aina voittaa, kun tavara vaihtaa omistajaa. Palautuksia harvemmin otetaan vastaan, jos vaikka havaitaankin, että ei sillä teekään mitään. Ostettu, mikä ostettu. Käytetty ja sillä selvä. Ei mitään vikaa, mutta tarpeeton. Oliko se tuote lopulta halpa vai kallis, jääköön jokaisen itsensä ratkaistavaksi.
Pitkä vai lyhyt matka samoin. Onneksi on näin, ainakin jonkun onneksi. Itselleni ei mikään matka ole sen pidempi kuin sieltä takaisinkaan. Riippuu asiasta, mutta jos asiakseen lähtee, niin se on sen väärti.
Samoin mikään ei ole kallis hinta tuotteesta, joka on mielestään sillä hetkellä tarpeellinen ja riittävän laadukas. Harvoin saa halvalla hyvää, kalliitten kopioita, näköistuotteita, jotka sitten hetken kestettyään siirtyvät keräyspisteisiin.
Maailma elää näin. Mikä on hyvä? Ikuisuuskysymys.
