Mielikuvitusta vaiko totta?

Vuosittaisten arvioitten mukaan dekkarit eli rikoskirjallisuus on taas kerran kärkipäässä. Miksiköhän? Mikä tekee rikoksista kiinnostavat? Etsivätkö ihmiset poliisitutkimuksista heikkoa lenkkiä vai kenties suunnittelevat kirjojen pohjalta joskus tekevänsä jonkun täydellisen rikoksen, mihin ei poliisi koskaan löydä ratkaisua.

Tuo on silloin mahdollista, jos kirjailija on päätynyt dokumenttiin mielikuvituksen sijasta. Muutoinhan poliisi aina voittaa, sillä kaikki on kiinni kirjailijan mielikuvituksesta. Hämmentävin rikoskirja on mielestäni ortodoksipiispa Arsenin aikaansaama, joka kertoo rikoksista seurakuntaelämästä. Eikö Arseni enää muutoin päässytkään esille kirkkohistorian kautta, vaan lähti etsimään heikon itsetunnon omaavia oman kirkkonsa piiristä? Vai onko sekin vain jäävuoren huippu?

En ymmärrä, miksi dekkarit vuodesta toiseen kiinnostavat, kun kaikki ovat vain kirjailijan mielikuvitusta kaukana arkielämästä. Tietenkin joku väittää, että tottahan ne ovat. Enpä usko, sillä eihän kukaan rikollinen lähde kirjailijalle kertomaan, mitä hän aikoo tehdä tai kenen kanssa keskustelee, sen paremmin poliisitkaan.

Toinen aihe ovat sotakirjat, ei niinkään Suomen historiaan pohjautuvat, vaan maailmankaikkeudessa käytävät mielikuvitusjutut, aikuisten satukirjat. Tarkoitan tässä viimeaikojen kohutuinta ja ylimainostettua kirjaa ja elokuvaa “Star Wars – Tähtien sota”. Minusta tuo on täyttä bisnestä ja ihan huuhaata. Joku on toista mieltä jasaa ollakin, jos ei elämästä muuta löydä kuin kaikenmaailman hallusinaatioita. Onpa köyhää elämää.

Lasten nykyiset lelut edustavat samaa, köyhää mielikuvista. Varsin monelle tuottavat pettymyksen, kun tv-mainoksissa ne liikkuvat ja puhuvat kuin ihmiset. Kun lapsi saa laatikollisen muovirojua ja kaataa sen pöydälle, niin yhdestäkään ei lähde ääntä. Kun lelut eivät yksin puhu mitään, niin kohta ne ovat jossain nurkassa ja lakkaavat kiinnostamasta. Jopa puiset kuutiot ovat kehittävämpiä kuin yksikään muovinen mielikuvitusolento.

Tyhjä mielikuvitus on täyttä ajanhukkaa, suoranaista huijausta. No, jos joku haluaa, että häntä huijataan, niin mikäpä siinä. Kun täällä maanpinnalla jo muutenkin huijataan, miksi maksaa vielä erikseen siitä.

Samahan se oli aikoinaan, silloin kun oli jäätä ja pilkkikortista perittiin maksu. Ihmettelin, miten joku menee maksamaan ja sitten olemattomien huijattavaksi poraamansa reiän äärelle kelillä kuin kelillä. Ehkä se ulkoilma oli niin arvokasta, että jäälle piti sitä päästä hengittämään vaikka pienestä maksusta joka talvi. Luonto huijaa juuri tällä hetkellä ja ilmaiseksi, kun suuressa osassa maata ei pysty kairaamaan reikää.

Kai huijaaminen on sen arvoista, että siitä kannattaa maksaa, vaikkei mitään iloa olisikaan, on kyse sitten kirjoista, elokuvista tai mistä tahansa. En kuitenkaan itse suosittele, muttei se miun suosittelemisestani miksikään muutu, vaikka sanonkin, että elämässä on valtavasti kaikkea muuta arvokasta.

Jätä kommentti

*