Mitähän se on tämänpäivän intti

Tämä juttu välillä, ettei ”totuus unohtuisi, eikä elämä olisi liian yksitoikkoista ja vaikeaa!”

Kävin itse intin vv.1964-65 Kouvolassa Karjalan Prikaatissa. Se oli kovin ”kotikutoista” tämänpäiväiseen verrattuna. Ei ollut liikoja lomia, eikä vapaita. Kuri ja järjestys pysyivät, väittivät sitä simputukseksi. Ehkä se sitäkin oli, riippui siitä kuinka sen otti.

Kun esimerkiksi muuan alikersantti sai päähänsä, että tuvassa nousee vesi, niin sitä käskyä noudatettiin siten, että noustiin sitä mukaa ylemmäs. Lopulta kaappien päälle, kun sängytkin olivat liian matalalla. Veden nousu loppui kuitenkin siihen, kun muuan ”karskein kaikista”, nyrkkeilijä, tempaisi nahkasaappaan jalastaan ja nakkasi ikkunasta läpi ja sanoi siihen hyvin painokkaasti: ”Eipä nouse vesi enää, herra alikersantti, ei koskaan!”

Eikä noussut, muttei alikersanttikaan sen koommin ärtsyillyt, vaan pienen puhuttelun jälkeen käyttäytyi asiallisesti.

Tämä oli yksi esimerkki hieman hilseen yli menneestä kurista, joita varusmies-esimiehet ottivat.

Jääköön se siihen, mutta pari esimerkkiä siitä, kuinka harjoitussotatilanteissa käyttäydyttiin.

Oltiin Pahkajärvellä, nykyistä Vekarajärven varuskunta-aluetta lähellä olevalla kovapanos-ampuma-alueella.
Yö oli nukuttu ja tuli hiljainen hälytys: ”Vihollinen on lähestymässä, varustautukaa taisteluun ja ajamaan vihollinen pois”. Jotenkin noin se kessun käsky kuului.
Lähdettiin, mie jäin lähes pienimpänä sinne joukon jälkipäähän. Komppaniamme eteni metsässä hiljaa mäkien katveessa. Miten lienee vihollinen niin hiljaa päässytkään lähelle telttaleiriämme, kun harjanteelta kuului miun kohdallani:”Sarrrrrrrrja, sarrrrrrrrrja! Olet kuollut!” Vielä varmistuksena:”Laukaus, laukaus, laukaus!”
Käännyin katsomaan ampujaa ja kysyin: ”Miutako sie tarkoitat?” ”Joo, siuta just, sie olet kuollut!”

Mie ajattelin, ettenhän mie sinne enää voi jäädä taistelemaan, kun mitä siitä tulee, että kuolleet kisailevat elävien kanssa. Mie sanoin vihollisampujalle:” No, parasta lähteä joukkojensidontapaikalle, eihän ne osaa miuta täältä etsiä, metsästä”. Keskustelumme päättyi siihen ja lähdimme eri suuntiin.

Palasin teltalle, laitoin kaminaan tulet ja nakertelin eväitäni. Tuo ampumistilanne sattui n. 8.00 aikoihin. Lepäilin teltassa, suojassa maailman pahuudelta, koko päivän. Kello alkoi näyttää jotain iltapäivän neljää eli 16.00, kun ulkoa alkoi kuulua varusteitten kolinaa, huokailuja ja kiroiluakin. Mie tulin teltasta katsomaan, ketä sieltä on tulossa.
Kaverit hämmästelivät sitä: ”Miten helekutissa sie olet täällä teltalla, eikös siun olisi pitänyt olla taistelemassa?”
Vastasin heille:” Enhän mie voinut, kun kuolin heti alkumetreillä, ettekä työ olisi miuta sieltä metsästä löytäneet. Päätin palata takaisin teltalle. Hei pojat, teltta on lämmin!”
Aikansa katselivat miuta ja vaihtoivat vielä muutamia kiroilun sävyttämiä ajatuksiaan, mutta nauruksihan se sitten lopulta meni. ”Eipäs älytty tuota, kun itsekin jouduttiin ammutuksi moneen kertaan!”

Sitten koitti aamu, jolloin sotaharjoituskeikka Pahkajärvellä oli ohi ja käännettiin pyörät kohti Kouvolaa. Matkaa n. 40 km mutkineen. Kersanttimme Esko R. piti loppulitviikin ja sanoi: ”Älkää välittäkö pojat, vaikka me hävisimmekin. Ei sitä aina voi voittaa!”

Yleinen mielipide oli kuitenkin se, että tuo häviö oli ennaltasuunniteltua, eikä varmasti olisi hävitty, jos olisi reilusti saatu tapella.

Siitä lähdettiin pyörineen sovittuun paikkaan, missä sotaharjoitusta johtava, majuriko lienee ollut, halusi antaa selonteon siitä, mikä oli ollut harjoituksen tarkoitus. Vastakkain olivat olleet Kymen Jääkäripataljoona Haminasta ja Karjalan Prikaati Kouvolasta.

Lähestyttiin sovittua paikkaa ja vieläkin keitti, silleen vähän yli sallitun. Kaverit huomasivat muuan vanhassa soranottopaikassa KymJP:n eli vihollisten polkupyörät. Salamana jarrut päälle ja renkaita tyhjentämään. ”Eiköhän päästetä ilmat pihalle?” sanoi joku. Lähdettiin. Kessu katseli muualle ja ajatteli vain, etten ole nähnyt mitään, antaa poikien kostaa tappionsa.

Muuan ”Mäkinen” sai tyhjennysurakassa paremman tuuman: ”Hei niillähän on pumput, eihän tästä tule mitään vahinkoa. Parempi nakata venttiilit metsään. Siinäpähän sitten tuumailevat”. Naureksien irroitettiin ja ropina vain kuului metsästä. Oli niitä useita kymmeniä pyöriä tyhjin renkain.

Sabotaasi oli nopeasti ohi, mutta joku ”vihollisista” oli nähnyt tapahtuneen, koska hetken päästä alkoi viereiseltä harjanteelta lentää jopa nyrkin kokoisia kiviä. Se loppui lyhyeen, kun kessu puuttui tilanteeseen. Tämä viesti oli kiirinyt myös ”majurille”. Lienee mennyt hänelläkin pasmat sekaisin, kun unohti sen, mitä oli aiemmin suunnitellut puheeksi. Otti nimittäin kovin karskin ilmeen ja äänenpaino oli samanlainen.

Pyysi heitä, jotka olivat syyllistyneet sabotaasiin, astumaan askelen eteenpäin. Kukaan meistä ei liikahtanut. ”Mäkisellä”, ehkä jollain muullakin, venttiilit polttivat taskussa. Olivat ottaneet sotamuistoiksi parikymmentä. Ilmekään ei värähtänyt, vaikka ”majuri” mitä teki. Lopulta taistelun hävinneenä syytti porukkaamme raukoiksi ja vaikka miksi. Arvata saattaa, millainen myhäily vallitsi kivisen ulkokuoren alla.

Eihän se tilanne siitä sen kummemmaksi muuttunut, vaan pääsimme lähtemään kohti Kouvolaa. Kun kukaan ei tunnustautunut syyllisiksi, eikä ketään oltu saatu rysän päältä kiinni, niin mikäpä oli ollessa.

Kouvolaan kompaaniaan päästyämme alkoi varsinainen röhönauru. ”Mäkinen” alkoi kauppaamaan venttiileitä. Mietittiin sitä, että kuinkahan he sieltä selvisivät Haminaan, kun eihän mukana seuranneella huoltoporukalla ollut lähellekään 100 venttiiliä mukanaan ja kun matkaa oli 60-70 km.
”Sielläpähän miettivät”, sanoi joku, ”eihän se ole meidän murheemme. Sota on joskus julmaa! Mitäs kuvittelivat voittaneensa sodan!”

Että tällaista. Lieneeköhän vielä tänäpäivänä tällainen mahdollista. Ehkä on, ehkä ei.

Sotilashuumoria parhaimmillaan tai … sitten ei !”

Kommentit

  • Eino J. (maallikkona)

    Jutustelusi sai nostalgiseksi, armeija-ajastani tosin on vähemmän kuin sinulla, vasta 40 vuotta, mutta silti.

    – aikoinaan käytettiin armeija-ajasta paljolti Mika Waltarin omasta varusmiespalveluksestaan 1931 kirjoittaman kirjan nimeä sanontana; ’siellä missä miehiä tehdään’, Nuo kertomasi venttiilijäynät olivat yleisiä myös nuorisokirjallisuuden nuorten herrasmiesten kesäleireillä, joko seurojen tai hyväntekeväisyyden nimissä vähävaraisille järjestetyillä – moni lukemani nuorisokirja niistä kertoo;
    – muistelin että olin niin ikään armeijan pyöräretkellä: alokkaana mennessä ja sotamiehenä palatessa. Pyörämarssin oli noin 90 – 100 km sivunsa… Kun kävimme hellepäivänä matkan varrella uimassa, tavaroille asetettiin vartija. Samoin tein kun itse olin joskus myöhemmin joukosta vastuussa… opittu oli.
    – Niin, joukkuelajit valmentavat mielestäni hyvin myös noihin armeijan harjoituksiinkin – vaihdetaan välillä puolta, niin kaikkea opitaan; leirilläkin olimme maaliosastona ja kohta hyökkääjinä ..jne.

    – bongasin netistä nykyistä varusmiesaikaa esittelevän sivuston, mukavia videoita sun muuta näköjään. Varusteet ovat paremmat kuin meillä aikoinaan, mutta päivärahakin oli toki pienempi, muutama markka …

    http://varusmies.fi/etusivu ja tuo intti on edelleenkin näköjään käytössä ainakin varusmiesliiton sivuilla: http://inttiin.fi/

    • Hannu Musakka

      Tuntui aikanaan siltä, että se oli taidelaji, kuka pystyi parhaiten lusmuilemaan tai tekemään kepposia tai jekkuja, jäämättä kiinni. Tosin eivät ne mitään rikoksia olleet, mutta jollain tapaa vain sopivaa kevennystä ilman vahingontekoa.
      Ole mie oman varusmiesaikani laittanut lähes kansiin. 120 sivua nk. kronologisessa järjestyksessä. Onko ne kaikki tapahtuneet miulle vai olenko ollut kaikissa osallisena, se jääköön salaisuudeksi. Teosta ei vielä ole julkaistu, mutta vielä sellainenkin päivä koittaa jossain vaiheessa. Kävisikin oikeastaan jonkin sortin uudeksi asepalveluohjesäännöksi, kenties ei aivan viralliseksi, mutta vähän sinnepäin. Pitänee aina välillä laittaa pieniä katkelmia tänne blogeihin, etteivät kuvittele, ettei sitä ennen osattu muuta kuin seistä pelokkaina rivissä. :) Kiitos Eino J kommentistasi. Jokuhan ne nostalgiat sytyttää uuteen paloon.

Jätä kommentti

*