Miu Karjalain

Tämän päivän juttuni liittyy karjalaiaiheiseen kirjoituskilpailuun, johon osallistuin. Menestystä ei tullut muuta kuin että omasta mielestäni tämä oli paras – miun aikaansaannoksistani. Se on kirjoitettu Lappeenrannan eli lapsuuteni karjalan murteella. Tämän jälkeen sitten paremmin ymmärrätte, mitä mie koetan kertoa omasta itsestäni, elämästäni, kaikenlaisesta, kun eihän karjalainen voi muutamalla sanalla selvitä asioista. Jos vaikka kuuntelette karjalaisten juttelua, niin siinä sana lentää niin, etteivät ehdi kunnolla hengittääkään. Koettakaa saada tästä selvää, ilman sanakirjaa. Tästä se alkaa:

Miu Karjalain

Oikeestaa mie en ymmärrä sitä ollekaa, jot mikä täss karjalaisuuves o nii ihmeellist. Ei se oo miulle selvint, vaa ko nuo muut suomalaiset ovat tätä ain ihmetelleet. Misthä se johtuu?
Kai se vissii tää miunkii karjalaisuutein on veriss joku huume tai sit iha niiss pienepienis keenilöis, mut ko sitä ei vaa voi mitata millää konstil.

Yks päivä mie kehitän sellase laitteen, jot voi ihme! Sellase mittarin, joll katottas, jot kuka o iha tosissaa tai kuka sit pistää omijaa. Karjalaisist ylleesäkkii sanotaa, jott puhhuut nii paljo, mutt ei kuitekaa mäne kiel solmuu.
Siin testis pystyis aito karjalaine pärjäämää, ko kirkkail silmil vaa katsois testaajaa silmii ja kertos kaikk maholliset ja mahottomat. Ei siin kestäis kukkaa peräs. Varmast koht testaaja sanois, Jot: ”Testi on tässä, laitteet hajoavat, jos et lopeta!”

Sitä ko o lapsuutesa ja nuoruutesa asunt Lappeenrannas ja puhunt karjalaa, nii ehä sitä oo osant mitekää ajatella erlaiseks. Sitte ko isompan mänin Helsinkii, ni siell huomas, jott hyöhä ei puhukkaa kukkaa ennää karjalaa, vaikk ovatkii sielt lähtösi. Hyö o jo het omaksunneet er kiele, jot eivät erottus ja kukkaa sit ei tuijottas ja haukkus maalaiseks. Miust siin ei oo mittää hävettävvää, ko karjalaisetha o paljo vahvempii, vaikk män kotikii par er kertaa, ni siit huolimat pit oppii elämä ja tekemää elämästää elämise arvost.

Nyt sit ko mie asun tääll Savos, ni tääll tuntuu ain välil, et meinaavat iha väkisi puristaa hengilt, mut miehä en anna periks, vaa haastan ja haastan karjalaa iha nii paljo ko vaa ehin.

Miu issäin ol oppint oma karjalasa siel iha Kannakse syvämes, Pyhäjärvel. Miehä en sellast paljo ehtint koton kuulemaa, ko mie olin iha kesekasvune, ko isäl tul Noutaja. Äit ol niill sijoillaa syntynt Lappeenrannas, entise Lappee pitäjäs, Otontiel ja sit myöhemmi Hietalakavul iha siin kohtaa, mis nykyne Osmonkatu päättyy ja on se nurmikaista ja siin se viimene kirsikkapuu. Se o se miun kotipihain viimene puu. Voitte mennä miu luvallain maistelemmaa kesäsi kypsii kirsikoit. Ai, et ovatkii makkeita.

No, nyt mie vähä menin sivutiel. Tästhä miu pit kertoo, jott äitin, hää haasto sitä lappeenrantalaist karjalamurrett. Tuonko sit yhistiit miu issäin Kannaksemurtee kans, ni vot, joha tul hyvä soppa ja sitähä miekii sit söin iha innoll, sen, minkä jaksoin.

Jot ei sit muuta karjalaa ois tuol suures maailmas puhuntkaa ko ’mie ja sie’, nii sekkii riitti monel ja monest ja otettii ja otetaa eellee ilol vastaa. Ja oha karjalamurre muutakii ko ’mie ja sie’. Ja sit viel karjalakiel iha eriksee, jota pajatettaa ja pakistaa.

Kerraha mie sain sellasii terveisii Seinäjoelt, jot sen toise vastapuole työpäivä ol pelastettu sil, ko mie kirjoti hänell ’mie ja Sie’. Hää ihastu iha ikihyviksee ja sano, jot ”on se ihana, kun joku vielä puhuu tai kirjoottaa murtehella”, enkä mie muuta kirjottant ko ’mie ja Sie, ko oli naine kyssees, sen tähe isol’. Se kai se sit lopult laukas häne sisällää jottai, jot ol iha päivä pelastettu. No, tuliha miekii siit tietekii iha hyvillee, sillee vähä, jottei iha hattuu noust tai saatto se vähä kivuta sinnekkii.

Muistaha mie viel lapsuuvestai jottai.

Heit äiti veljii eli enoloit poikinee tul suures maailmast, Helsingist ja Varkauvest, nii ehä sit tahtont oikee ymmärtää, ko toiset puhu nii hienoo ja toiset savvoo. Miust tuntu vällee iha hauskalt heijä puhheesa, vaik ei sielt kajahelleet ’miet ja siet’. Helsingi eno ol nii jotekii muuttunt, jot hää ei puhunt enää lappeenrantalaist. Liekö se mylly nii kovast puristelt ja jauhant, jot ei siel pääkaupungis saant ennää karjalaa haastaa toiste kuulle. Ja sit toine eno, hää puhu savvoo ja heijä poikasa myös. Oisha siin välil tulkkiikii tarvint, mut jotekiiha siit selvittii. Minkä sille mahtaa ja varsinkii, jos mennee naimisii toise heimolaise kans, nii jotekii karjalaine, varsinkii miespuoline, näkkyy jostai syyst antava helpommi periks ja unohtava sen oma kielesä. Nii mie oon sen käsittänt. Mäniskö siit perhesopu vai minkä tähe?

Miulle itellee tää karjala o olt nii pyhä assii, jot ei se lähe miust ees juurharjal, vaik kui mont kertaa nahkasa kesis ja pesis. Siel se vaa sisält pyrkii pintaa. Eikä se lähe muutekaa pois. Mie oonkii sit iha uhallaa, semmosis vähä epävirallisis tilanteis, työntänt ’mien ja sien’ sinne vällii. Se jotekii soip nii mukavast: ”Mie ja sie”. Iha er taval ko mikkää muu murre. ’Miun ja siun’ iha samal viisii.

Mite onkii olt vaikeeta haastaa kirjakielel. Se tuntuu ain tulleen iha jostai maan alt, eikä miust. Sillo ei oo paljo kettää hymyilyttänt, mut het ko mie laitoi ’miut ja siut’ soimaa, ni joha alkoit naureksimmaa ja pahimmatkii jännitteet hävisvät. Jos työ ette uso, ni kokkeilkaa. Sitpähä tiijätte.

Sillo lapsen miu Karjalain ol vaa se Lappeenranta ja siit rajal päi. Sitte ko opin vähä enemmä ymmärtämmää, ni Karjala laajen vähä joka suuntaa. Sitte ko miust tul iso ja rupesi käyttämmää housuis vyötä ja muutin vähä pohjosemmaks, ni mie ymmärsi, jot oha se sielkii Karjalaa. Ja revviir vaa laajen sitä mukkaa ko viisastuin ja nyt se miu Karjalain o ain siel, mis mie itekkii oon.

Eikä se miuta lopult ahistantkaa vaa sinne lapsuuve kottantereil. Lappeenranna Peltolaa, vaa se o kaikkiall ja nyt sen näkkee vai mis. Parraimmillaa se o kuitekii miu syvämessäin ja jos mie joskus kuolisi, ni sielhä se jatkaa olemistaa maa allakii matoloihe seuran ja ko tarkast kuuntelee, ni siel se vast ilone puhe kaikuu ja raikuukii, laulut ja kaikk. Kaikk karjalaiset yhes, jot mikä.

Mie en malta olla sanomatt, jot aina sillo, ko mie vaa jossai alan laulaa Karjalast ja kaikkii siihe liittyvii laului, sillo liikahtaa miu sisälläin joku ihmeellise suur esine, syvämes vai mis. En mie tiijä, mut ei sitä varmaa huomaa muut ko karjalaiset, mut sillee siin vaa käyp.

Sitäkii mie oon ihmetelt, mite se Pietar Hannikaine o nähnt oma Karjalasa nii kurjaks, ko o pitänt iha lauluukii laittaa, mut häähä olkii sielt pohjosemmasta, eikä varmaa tient Laatokkaa ympäröiväst ihanast Karjalast mittää. Miust se ei oo mikkää kurja, vaa iha ko ois taivaas tai siin iha hilkul portaihe yläpääss, mis tuntuu Pyhä Pietari lämmin henkäys.

Sillo mie sen tunsi, ko sain käyvä ens kerra issäin koissa Pyhäjärvel ja siel mie koin ’uuvelleesyntymän’. Sielthä mie oonkii kotosi ja sielhä mie ain ajatuksissain sillo kulen, ko vähäkii silmä välttää ja ei oo muuta tekemist.

Mite hyvält tuntuu iha syvämessäin miu Karjalain – ja ’MIE JA SIE’.

Jätä kommentti

*