Monenlaisia sotaharjoituksia

Parhaillaan käytävä NATO:n suuri sotaharjoitus on onneksi vain harjoitus. Saavat hiottua vähän kynsiään ja lähtönopeuksiaan. Kaikki kun tietävät tuon, että kyse on harjoitussodasta, niin on ymmärrettävää, etteivät jotkut osaa ottautua tähän leikkisotaan aivan tosissaan. Vai mistä sen tietää? Jos vaikka kuinka tosissaan pelaavat, vaikka joku porukka on tehnyt heille käsikirjoituksen, jota noudattaa. Aivan kuin joku höpelö Salkkarit tai mikä tahansa.

Entäpä jos joku haluaakin ajatella omilla aivoillaan ja tehdäkin sellaisen yllättävän siirron, johon tapahtuman suunnittelijat eivät ole osanneet varautua? Entäpä, jos joku haluaa todellakin? Mitä sitten tapahtuisi? Saisiko tämä kaveri sakinhivutusta, kurinpalautusta, rangaistuksia vai mitä? Ja miten muut siihen reagoisivat? Olisi mielenkiintoista tietää!

Kerronpa tähän loppuun muuan sotaharjoituskokemukseni varusmiesajalta vuodelta 1965.

Olimme matkalla Pahkajärvelle, nykyisen Vekarajärven varuskunnan ampuma-alueelle. Tulimme yötä vasten pyörillä Kouvolasta. Välillä oli kuulemma joku tilanne päällä ja piti maastoutua metsään. Alkoi nukuttamaan aivan väkisin. Jotkut tajusivat, että hevoskärreissä on tilaa. Vääntäytyivät kyytiin ja vetivät sikeät. Muuan sotilaalle kävi huonommin.
Kun pyörillä ajeltiin hissukseen, ettei vain vihollinen kuulisi, niin ykskaks’ kuului rumahdus. Sitten hetkeen ei mitään ja sitten perinteiset …keleet. Lähelläolijat pysähtyivät, kun lienevät olleen itsekin tokkurassa, eivätkä tajunneet, että yksi urhoollinen oli nukahtanut pyöränsarviin ja kierähtänyt ojaan. Onneksi oli kesäaika, mutta ojassa oli kuitenkin vettä vajaat puolimetriä.
Saatte vain arvata, mitä kaverin mielessä ensin pyöri, ennenkuin saatiin autettua hänet sieltä pois. Aikansa istui ojan penkalla, kaateli saappaistaan vesiä ja kiersi vaatteistaan enimmät vedet. Eipä ollut onneksi juuri sillä hetkellä minnekään kiire, joten joutui matkaan.

No sitten. Aamulla joskus klo 6.00 jälkeen kessu tuli sanomaan teltoille: “Hiljainen hälytys! Vihollinen on lähestynyt majoitusaluettamme. On muutaman kilometrin päässä. Aikaa 5 minuuttia, taisteluvarustus ja eväät mukaan”.

Arvata saattaa, kun yöuni jäi parin tunnin mittaiseksi ja yksi uitettu sotilas mukana. Ei se aivan hiljaa tapahtunut, mutta lähdettiin kuitenkin. Mie itse porukan lyhyimmästä päästä ilman omaa ryhmääni jäin häntäpään valvojaksi.

Porukka lähti liikkeelle niin hiljaa kuin vain voi. Tietenkin pakissa kolisi, mysteeriohan se eli lusikka-veitsi-haarukka – yhdistelmä. Ei sitä koskaan onnistunut laittamaan niin, että olisi pysynyt paikoillaan. Muuten oli hiljaista laahustamista.

Vihollinen olikin päässyt jo vajaan kilometrin päähän. Mie lähdin kiertämään mäen toista reunaa, kun sieltä kuului huuto: ” Laukaus, laukaus, sarrrrrrrja, sarrrrrrja! Sie olet kuollut!” Katselin ympärilleni, enkä siinä tilanteessa nähnyt muita. Kysyin:”Miutako sie ammuit, olenko mie nyt sitten kuollut?”
Vastasi tiukkaan ääneen: “Juuri sie olet kuollut!”

No, mitäpä mie sitten muuta osasin, kuin lähteä takaisin teltoille. Enhän mie kuolleena enää voinut ampua ketään. Sanoinkin kaverille: “Lähdenkin tästä teltoille, ettei porukan tarvitse etsiä kuolleita pitkin metsiä”.

Katsoi hetken ja hävisi. Mie lähdin teltalle. Laitoin kaminaan tulen, otin vähän evästä ja kunnon unet. Iltapäivällä heräsin siihen, kun ulkoa kuului puhetta. Taistelijat palasivat ja kirosivat, kun olivat kuulemma hävinneet tämän sodan. Kun mie pistin pääni ulos teltasta, niin muuan soturi säikähti ja hämmästyi: “Kui sää olet täällä?”
Kerroin lyhyesti, että kun kuolin ensimmäisessä hyökkäyksessä, niin tulin takaisin, ettei kenenkään tarvitse etsiä metsästä.
Arvata saattaa taas, että ensin pari … kelettä ja sitten valtava röhönauru. Onneksi kessu ei ollut vielä paikalla ja sovittiin, ettei pidetä sen enempää puhetta asiasta.

Ilta ja yö tuli ja meni. Aamulla kessu tuli sanomaan, että “sota on loppu ja että myö hävisimme”. Sitä eivät kaikki sulattaneet. Joku sanoikin, että varmaan oli sovittu juttu koko sotaharjoitus.

Harjoitus päättyi, lähdimme pyörillä Kouvolan suuntaan sovittuun paikkaan muutaman kilometrin päähän, missä harjoituksen johtava majuri tulisi pitämään loppuraportin.

Ennen sitä matkalla sinne soturit olivat vielä kuohuksissaan rypemisestä ja tappiosta niin, että kun näkivät KymJP:n eli vihollisen pyörät muuan soramontussa, halusivat tehdä viimeisen siirron ja keräsivät kymmenistä pyöristä venttiilit taskuunsa. Osa heitti lepikkoon, että rapisi. Kessu ei asiaan puuttunut, arveli vain, että antaapahan poikien purkaa vähän painettaan.

Tilanteen oli joku vihollisen edustaja nähnyt ja kun ajoimme muuan mäen sivuitse, nyrkinkokoisia kiviä alkoi sieltä satelemaan. Kessun komennosta se loppui.

Loppuraportin pitäjälle asti tuo sabotaasi oli jo ehtinyt menemään. Sotatilanteesta ei osannut mainita sanaakaan, vaan tiukkaan halusi tietää, ketkä olivat tuollaisen raukkamaisen koston tehneet. Kukaan ei ilmoittautunut, pokkana seistiin asennossa, vaikka muutamilla poltteli taskuissaan pyörien venttiileitä lukuisa määrä.

Se käskynjako loppui lyhyeen ja matkamme kohti Kouvolaa jatkui. Viimeinen isku olikin tullut yllättäen vastoin suunnitelmia. Mietimme ja naureksimme sitten sitä, mistä vihollinen hankkisi sata venttiiliä, kun eihän normaalisti sotaharjoituksissa tällaista tapahdu, eikä venttiileitä tarvita, ainakaan kaikkia varten.
Ja matkaa Pahkajärveltä Haminaan oli 70-80 km.
Pojat totesivat vain, että “voitettiin sota, eikä se ole meidän ongelmamme, miten 100 pyörää ja sotilaat siirtävät sotatantereelta”. Kessukaan ei puhunut sanaakaan kasarmille päästyämme. Oli varmaan hyvillään poikiensa viimeisestä iskusta.

Käyneeköhän tuolla NATOn harjoituksissa samalla tavalla? Ehkä ei vai mistäpä sen tietää. Arvaakohan siellä joku poiketa suunnitelmasta ja tehdä omat kepposensa? :)

Jos joku epäilee tuota kertomustani, saa epäillä rauhassa, mutta täyttä totta ja asiaa koko juttu.

Kommentit

  • Ari Niemeläinen

    Oikeilla pyssyillä leikittäessä on aina sellainen pieni mahdollisuus, että jollakin lipsahtaa tai niksahtaa ja silloin on hengen tai henkien lähtö lähellä. Kokemusta sellaisestakin on.

  • Hannu Musakka

    Kun on liian herkässä, niin voi olla lähellä suurempikin vahinko. Kävihän miullekin, kun olin heittimen suuntaajana kovapanosammunnoissa ja piirut osoittivat putkea vähän liian ylös. Laukauksen jälkeen huomasin virheen ja heti korjasin. Kun kranu päsähti tantereeseen kiväärimiesten etupuolella, tuli komento, että kaikki metrin taaksepäin. Tarkistivat ensiksi lukeman ja olivathan ne silloin kohdallaan. Kukaan ei miulta kysynyt mitään. Jäi arvoitukseksi ja päättelivät kyseessä olleen vanhan kranun, jossa oli ruutia vähemmän ja siitä johtui tuo yllättävä lyhyempi lentorata. No, totuus olisi ollut paremminkin inhimillinen virhe, mutta itsesuojeluvaisto sai nuoren soturin toimimaan salamannopeasti. Ei tuossa tilanteessa muuta ollut kuin että arvelua lähemmäs oli kiväärimiehiä pudonnut maahan. Eikä siitä hengenvaaraa ollut kenellekään. Että tällaista! :)

Jätä kommentti

*