Näyttelijän rooli

Tässä olen monesti miettinyt sitä, kuka on hyvä näyttelijä. Hän, joka naurattaa tai itkettää yleisöä vai koomikko, joka vetää tekstiä stetsonista ja saa samanlaisen tunnelman syntymään.

Muistan takavuosilta, kun olin hieman kiinnostunut tv:n tarjontaan. Välillä nukahtelin, kun ei tuntunut kovin merkittävää tapahtuvan. Siteen yksi katsojista sanoi: “Miksi se jätti tuon oven auki?” Lienenkö pilannut hänen iltansa, kun väkisin tuli mieleeni mainita:”Kun käsikirjoituksessa mainitaan”.

Arvata saattaa, että tunnelma hivenen lätistyi. Siitä lähtien arvasin tukkia turpani pahempaa sanomista välttääkseni.

Niinpä. Näyttelijä esittää tai koettaa esittää uskottavasti jotain todellista tai kuvitteellista henkilöä ja elää sen mukaan, miten näytelmän tai elokuvan käsikirjoittaja on kuvitellut tai lukenut jostain. Kaikki liikkeet ja eleet koetetaan matkia alkuperäiseltä henkilöltä, jos sellaisesta on kyse. Ovia jätetään auki, että toiset pääsevät vakoilemaan ja kuuntelemaan juttua, vaikka aivan hyvin sen voi sulkea. Ehkä oikeassa elämässä jossain tilanteessa niin on käynytkin.

Ainut ero todelliseen elämään on siinä, että tuskin yksikään näyttelijöistä on elänyt sen henkilön elämää, seurannut läheltä. Sitten muka osa hiippailee kuulostelemaan jotain salaista tai jotain. Ja miksi niin tekevät? Kun käsikirjoituksessa sanotaan, eikä siitä voi poiketa. Jokainen sanoo vain sen, mitä käsikirjoituksessa lukee, eivätkä tuskin koskaan itse katso kokonaisuutta, miltä se kuulostaa ja näyttää.

Koetetaan olla vihaisennäköisiä tai nauravaisia, kun käsikirjoituksessa sanotaan, vaikka kotona olisi asiat mullinmallin, eikä naurattaisi tippaakaan. On siinä kova paikka. Eikä se kaikilta kaikissa tilanteissa luontevasti onnistukaan.

Tuskin on ketään, joka olisi kyennyt matkimaan niin hyvin kohdehenkilöä kuin henkilö itse. Eikä hänkään, koska tilanteet ovat aina erilaisia ja elämä jatkaa kulkuaan.

Sen vuoksi todellisten henkilöitten elämän pohjalta tehdyt näytelmät eivät minua kiinnosta pätkääkään. Silloin voin katsoa, jos ja kun on satunäytelmä, eikä todellista mallia ole. Siinä on enemmänkin näyttelemisen iloa ja autuutta.

Käsikirjoittajalla on vastuunsa, mutta myös heikkoutensa. Joku kuvittelee enemmän lukemiaan tapahtumia kuin mitä todellisuudessa kenties on kerrottukaan. Toisen elämää ei kukaan muu voi uskottavasti kertoa kuin henkilö itse.

Onhan niitä matkijoita ja imitoijia, jotka hauskuuttavat yleisöä ja koettavat tehdä pilkkaa useimmiten julkisuuden henkilöistä. En ymmärrä tuollaista huumoria ollenkaan, enkä ole tosikko siitä huolimatta.

Otanpa esimerkin: Muuan presidentin kävely häiritsi jotakuta hupiohjelman käsikirjoittajaa ja sitä sitten palkattiin matkimaan Petteri Summanen ja Kari-Pekka Toivonen. Miksi matkia sellaista tilannetta, kun henkilöllä oli luonnollinen vaikeus kävellä? Tarkoittiko tuo matkiminen sitä, että ketä tahansa vammaista tai huonosti liikkuvaa voidaan matkia ja tehdä heistä pilkkaa? Näin voin olettaa, sillä oli presidentti tai kuka tahansa, henkilökohtaiseen terveyteen liittyvä pilanteko on ala-arvoista ja säälittävää!

Arvostukseni kyseisiin näyttelijöihin romahti kerralla ja esittivät he sitten mitä tahansa tai ovat sitten vaikka kuinka huippuja teatterinjohtajia. Tosin, kumpikin on näyttänyt osaamisensa, eikä sen kummemmin uraputki osoita nousujohteisuutta omista näyttelijäntaidoista puhumattakaan.

Standup-koomikot ovat luku sinänsä. Se vaatii taitoa, kun ilman käsikirjoitusta viihdyttää suurta yleisöä. Tosin siinäkin on samankaltaisuutta kuin mitä tuossa edellä kerroin julkisuuden henkilöitten suhteen. Säälittävää käyttäytymistä. Ja se muka sitten on hauskaa.

Omista kommelluksistaan tai toilailuistaan voi tehdä pilkkaa tai hauskaa, mutta kenestäkään toisesta ei. Se jos mikä on alkukantaista ja säälittävää.

Mitenkä sitten tuo näyttelijän ammatti ja roolisuoritus? Teatteri on työpaikka, käsikirjoittaja ja ohjaaja sanelevat, mitä pitää tehdä, missä kohtaa kumartaa tai nousta tuolilta.

Onneksi elämän käsikirjoitus ei ohjaa aivan tuolla tavalla. Elämä jatkaa kulkuaan, kenties kahta samanlaista tilannetta ei tule kertaakaan. Kukaan ei nimittäin ole koskaan tietyn ikäinen, vaan ikääntyy tai vanhettuu koko ajan.

No, tavallinen ihminen oppii myös näyttelemään, rakentaa kulissit oman elämänsä eteen, elää parempaa elämää kuin naapuri ja näyttää voivan paremmin, kunnes sitten joku yhtäkkinen tilanne ja … kulissit sortuvat. Takaa paljastuukin epävarma ihminen, joka eli kuvitelmissa ja unohti elää arkitodellisuudessa. Tällaisiakin elämäntapa-näyttelijöitä on maailma pullollaan. Ja kuitenkin ilman selkeää käsikirjoitusta.

Joku näyttelee lääkäriä tai muuta oppinutta suuren ja helpon rahan toivossa, mutta lopulta “vuorosanat” käyvät vähiin, kuten muutamia tapauksia Suomessakin on ollut.

Tosielämän näytelmään ei tarvita käsikirjoitusta. On vain opittava elämään itsensä ja ympäristönsä kanssa. Kaikkia ei tarvitse miellyttää, kunhan omat asiansa hoitaa.

Sen vuoksi ei tarvita erillistä käsikirjoitusta eikä -kirjoittajaa. Korkeintaan epävarmoille ja iäkkäille voi joku tulla auttamismielessä sanomaan, milloin ja miten noustaan ylös ja kuljetaan eteenpäin. Joku terve tarvitsee kädestäkiinnipitelijää eli personal traineria, muttei käsikirjoitusta, jos ei harjoitusohjelma ole sitten sellainen.

Pitää oppia elämään omaa elämäänsä, jokaisen.
Sen vuoksi näyttelijä ammattina on todella vaativa, jossain määrin jopa kyseenalainen. Ollakseen uskottava, on uskottava itseensä ensin. Ketään toista ei voi matkia uskottavasti ja se johtuu vain siitä, että siinä tilanteessa on käsikirjoittaja kuvitellut enemmän kuin tiennyt.

Yhtälailla paljon kiitelty elokuva kuin teatterikappalekin “Tuntematon sotilas” esimerkiksi Iisalmessa, oli surkuhupaisaa katsottavaa, kun savolaiselle annettiin karjalaisen rooli. Siitä ei koskaan tule valmista ja se menikin harakoille. Murteet ovat luku sinänsä ja pitää elää siinä kulttuurissa pystyäkseen puhumaan murteella ilman savolaista aksenttia. Uskottavuus kärsii ja vakavasta asiasta tule huvittava ja koko näytelmältä on pohja pois.

Aivan samoin kävi elokuvaversion karjalaisia näytteleville ammattilaisille. Pahaa teki ja syvältä, kun koettivat kaikin keinoin puhua karjalan murretta. Ei se tule koskaan onnistumaan niin kuin aito alueen asukas sen puhuu. Siksi pitäisi ainakin tuollaisissa tilanteissa valita sellaiset henkilöt rooleihin, jotka hallitsevat kyseisen murteen, eikä vain koeta matkia sitä.

Ehkä monelle näyttelijän työstä kiinnostuneelle kävisi neuvoksi sellainen, jonka muuan tuttavani lausui ilmoille, kun häntä kysyttiin tulevan kesän kesäteatterinäytelmään.
Henkilö sanoi: “Vaimo sanoi tänä aamuna, että näyttelisit itseäsi enemmän kotona kuin kylillä!” Eipä kuulemma tulleet toiste enää kysymään.

Ammattilaisilla on tietenkin kiusallisempi tilanne, kun palkan eteen pitää olla vaikka mitä. Eipä käy sääliksi, sillä jokainen polkunsa valitsee. Roolinsa kullakin.

Jätä kommentti

*