Onko käsillätekeminen katoavaa kansanperinnettä?

Otsikon sanonta on vanhemmalle väelle ainakin hyvin tuttu, miten lie nuoremmille, joilla pelittävät vain näpöttimet pitkin päivää.
Olen monesti miettinyt sitä, mihin kaikkeen kädet ovat olemassa ja mitä kaikkea niillö voi tehdä. Tietenkin kuulostaa varsin yksinkertaiselta kysymykseltä, mutta kun tämä nykyaika on teknistynyt ja koneellistunut ja kun kouluissakin ollaan siirtymässä vihkoonkirjoituksista näpöttimiin, niin mihin käsiä nyt sitten enää tarvitaan. Joutavat vain roikkuvat tyhjänpanttina, harva osaa kirjoittaa enää taiten, kunhan vähän rustaavat jotain harakanvarpaita. Kouluissa takavuosina muutettu kirjoitustyyli kuvaa hyvin sen ikäluokan opettajien ajatuksia koulusta ja kaunokirjoituksen vastenmielisyydestä.

Siitähän se käsiala juuri syntyy, käytettiin sitten kynää kirjoittamiseen, piirtämiseen, puukkoa tai talttaa askarteluun, puutöihin, käsitöihin, leipomisiin jne. Tuntuu siltä, että aiemmat uusavuttomat oppilaat opettajiksi opiskelleina ovat tartuttaneet omat vastenmieliset ajatuksensa kirjoittamisesta opettamiinsa lapsiin.

Jos käsiala on nk. tekstaamalla syntynyttä, sekö on sitten sitä nykyaikaa. Hädintuskin kaikki osaavat edes nimeään kirjoittaa, vaikka ikä huitelee pitkälti yli 20. Jotain tekstauskirjaimia, joka lopulta ei kerro mitään kirjoitustaidosta.

Onneksi joukossa on heitä, taitoaineisiin keskittyviä, joille erilaisten käsitöiden suunnittelun takia on tärkeää suunnitella ja piirtää ensin. Siitä on suora yhteys aivoihin ja käsien ja aivojen yhteistyö luo pohjaa jatkuvuudelle. Ei yksinkertainen viivan piirtäminen tai tekstauskirjaimien raapustelu sen paremmin ajatteluelimiä rasita.

Käsintehdyt erilaiset leivonnaiset ovat yksi osoitus kaunokirjoituksen vaikutuksista. Käsillätehdyt yksioikoiset työt kertovat mielestäni vajavaiseksi jääneestä kirjoitustaidosta. On vain suoraa, joka syntyy koneella, eikä käsin. Esim. käsinkirjaillut tekstiilit vaativat tekijältään kauneustajua yhtälailla.

Vaikka näpöttimet ovat kuinka nykyaikaa, kouluissa ei kannata väheksyä käsinkirjoittamista. Onneksi eivät kaikki, mutta jos sitten lähdetään elämään lasten ehdoilla, niin kun se ei ole kivaa, niin lopulta luovutaan käsinkirjoittamisesta.
Tietenkin on aina joukossa heitä, joilta kädet syystä tai toisesta puuttuvat. Siitä huolimatta he selviytyvät vaikeistakin tehtävistä esim. varpaillaan. Halu on kova kirjoittaa ja piirtää ja jos kädet puuttuvat, niin siitä huolimatta taito halutaan oppia.
Näpyttelemään pystyy kuka tahansa, päivät ja illat läpeensä, muttei siihen kovin paljon taitoja tarvita. Jopa matkoilta voi lähettää postikortteja tai kirjoittaa kirjeitä. Käsintuotettu kirje tai kortti on paljon lämpimämpi kuin yksikään tekstiviesti liitettynä jonkun kehittämiä hymiöitä ja muita koukeroita ja kuvioita.
Kaikki painavat samoja merkkejä sen sijaan, että käsin piirtäisivät nekin kuviot. Persoonalliset tavat rikastuttavat ja kertovat kirjoittajasta paljon enemmän, ovat samalla sen aikakauden historiaa ja jäävät muistoksi. Tekstiviestit ja muut häviävät hetkessä, kun tulee joku hämminki, näpötin särkyy tai häviää. Sinne menivät.

Käsiä kannattaa käyttää entistä enemmän tekemiseen ja mitä pienempää asiaa luo, sen tärkeämpää on osata tehdä silmän ja käden yhteistyötä. Kädet eivät ole vain näpöttimien ja rukkasten kuljetustelineitä.

Kommentit

  • Eino J. (maallikkona)

    Hyvä pohdinta, laitoin peukun

    – yksityisin miettein; osaajia on nykyisinkin ja vastaavasti myös vähän vähempitaitoisia, kuten pohdit…

    kerroit: ”Jos käsiala on nk. tekstaamalla syntynyttä, sekö on sitten sitä nykyaikaa. Hädintuskin kaikki osaavat edes nimeään kirjoittaa, vaikka ikä huitelee pitkälti yli 20. Jotain tekstauskirjaimia, joka lopulta ei kerro mitään kirjoitustaidosta.

    Onneksi joukossa on heitä, taitoaineisiin keskittyviä, joille erilaisten käsitöiden suunnittelun takia on tärkeää suunnitella ja piirtää ensin. ”

    – Käsiala on nykyisin todella surkea hyvin monella, kun sattuu kaupungilla jonkin tekstilapun näkemään. Samoin kävi koulussa minullekin, kun ensin kirjoitettiin mustekynällä ja sitten opetettiin tekstaamaan. Myöhemmin opiskellessa, kun kirjoittamista oli niihin aikoihin runsaasti, käsiala muodostui kaunokirjoituksen ja tekstauksen yhdistelmäksi – selvän siitä ottaa kun on huolellinen, mutta kuitenkin. (Kadehdin edelleen salaa entisaikojen kirjureita ja kirjanpitäjiä, kirjoittamisen opetteluun käytettiin silloin kiitettävästi aikaa.)

    Toisaalta; luin ja kuulin jostakin, että selkärangan jatkeena oleva motoriikkakeskus kasvaa suuremmaksi paljon käsin ohjattavia pelejä pelaavilla nykyisin – joten ehkä tämä näpelöintikin, ja kymmensormijärjestelmällä kirjoittaminenkin, olisi luettava käsitöiden ja käsillä tekemiseen? mitä olet mieltä?

  • Eino J. (maallikkona)

    Hei,
    kävin kirjaamassa Taiteentuntijan postaukseen ihasteluni. Hän esitteli Kuopion kirjastossa olevaa Ingmanin käsiteollisuusoppilaitoksen oppilastöiden näyttelyä (uusi nimi ei jäänyt mieleeni9. Että käsin ja kynällä osataan vielä tehdä – komeita töitä.

    Viittasin samalla pohdintoihisi tässä postauksessa – oikein hyvä!

    • Hannu Musakka

      Kiitos Eino kommenteistasi. Sitähän mie meinasin vain, kun tuntuu paljolti olevan vain näpelähtimistä. Onneksi osassa kouluja on vihkot ja kynät otettu enenevässä määrin käyttöön. Käsin kirjoitetut tekstit ja tehdyt leivonnaiset käsitöiden lisäksi jäävät historiaan. Pitäisi vielä opettaa lapsille ja nuorisolle käsinkirjoitettujen korttien ja kirjeitten laatimista. Ne ovat dokumentteja, kun sen sijaan teksti- ja sähköpostiviestit saattavat vain hävitä, koneet särkyvät, kastuvat tai muuten vahingoittuvat. Sitten tuota kaunokirjoitusta käy sääli, koska siinä jos missä käsiala kehittyi. On ilo lukea ja nähdä iäkkäitten ihmisten kirjeitä. Kuinka taidokkaita ovatkaan, suorastaan taidetta. Perinteestä on niin helppo luopua, kun lasten ehdoilla tehdään koulujen opetussuunnitelmat ja kysytään, mikä on kivaa ja mikä ei. Samalla tietenkin halusin vähän sohaista ampiaispesää ja katsoa, syntyykö säpinää. Ihan uhallaan vain vähän. :)

  • Hannu Musakka

    Niin, vielä tuosta eli tästä kymmensormijärjestelmästä. Sen mie opettelin aikanaan, kun halusin oppia kirjoittamaan koneella. No, siitä on ollut valtavasti hyötyä entisessä työssäni kuntasektorilla. Siitä huolimatta olisi hyvä kirjoittaa kaunolla, ettei se ihan häviä. Niillä molemmilla on oma merkityksensä ja tarpeensa. Reissuiltani kirjoitan aina postikortteja, joskus lastenlapsille laadin käsinkirjoitettuja kirjeitä. Jäävätpähän muistoiksi. Koetan samalla heille opettaa samaa.

  • Eino J. (maallikkona)

    Kannatan
    nykyisin on jo huoli siitä, mitä tästä ajastamme oikein jää myöhempien sukupolvien muistoksi – tutkijoille. No, arkistojakin digitoidaan koko ajan – siis paperisia asiakirjoja kuvataan sähköisesti luettaviksi, joten systeemi on toki olemassa – ja hyväähän on, että nooakin aikaisia julkaisuja voi lukea myös netissä – mutta oman ajan taltioiminen on haaste.

    – opettelin joskus nuorempana korukirjaimilla tekstaamista – komeita olivat vaikka vain harrastelua (ja ammattilaisen tasosta ehkä 5 %), mutta maksoi vaivan. Nykyisin nuo diplomit tulee tehtyä tietokoneella, mutta eivät ne ole käsin kirjoitettujen veroisia vaikka ovatkin tasalaatuisia ja monipuolisempia kuin koskaan.

    (Eikä niitä tekstausväripullojakaan taida paikallisista kaupoista enää löytyä – Savolan kirjakaupassa niitä ja tasateriä oli vielä saatavissa)

    Toivottavasti kukaan ei tästä masennu, jotta kilpailukykyloikka ja tuottavuuden kohoaminen edistyvät; töitä on tehtävä nykyisin aikaa säästäen ja tehokkaasti – atk-on hyvä, koska edellisen työvaiheen lopputulos käy suoraan seuraavan työvaiheen, asiakirjan, syötteeksi (mitä käsin kirjoitettu lappu harvoin on) …

    suo siellä, vetelä täällä – mutta kirjoittamista täytyy osata, ja lukemista sen lisäksi – ja sujuvasti!

Jätä kommentti

*