Onko mukava, kun on hauskaa?

”Ootte kohta havukan hännässä”, sanoi joskus edesmennyt lasten mummo, kun oikein nauratti. Tuntui siltä, ettei olisi saanut nauraa rätkättää oikein kunnolla. No, eihän hän sitä luonnostaankaan tarkoittanut, mutta ilmeisesti elämänkokemuksen tuomaa viisautta, kuten toinen sanonta kuuluu:”Itku pitkästä ilosta!”

Mistähän moinen on syntynyt?

Meitähän on monensorttisia, herkästi syttyviä ja nauravia ja sitten sellaisia viimeiseen saakka pidättyviä ja hillittyjä. Voihan se olla, että nämä jälkimmäiset sitten salaa nauravat, muttei koskaan julkisesti eikä varsinkaan siten kuin muuan kaveri sanoi: ”Naura niin, että näkyy ruskea kurkunpää!” Siis sellaiset läpihengittäjät. Nämä saavat toiset nauramaan ihan vain siitä, että joku joutuu jopa heittäytymään lattialle tai maahan selälleen, kun jalat eivät enää kanna ja vain pelkän nauramisen johdosta.

Koetapa nauraa käskystä, se ei ole helppoa. Monesti teattereissa esitetyt naurukohtaukset ovat niin teennäisiä, vaikka hyvää tarkoittavia, samoin myös elokuvissa ja muissa viihdeohjelmissa. Luonnostaan syntyvä nauru on herkkää ja kiihtyvää. Eikä kahta samanlaista naurua ole, vaikka kuinka yrittäisi. Sitä ei voi tehdä, se syntyy luonnostaan kuten se viimeinen jätös, kaiken hyvän ja pahan alkujuuri. Miksi noin? Syödään hyvää tai vastenmielistä ruokaa, niin sama lopputulos.

Jos olette käyneet joskus sellaisissa teräväharjaisissa paikoissa, jonne mennessä ahdistaa, mutta poistullessa voisi hihkua vaikka miten. Jollekin tulee hyvä mieli kirkoissa, jollakin vain sen tapaisissa. Tuolla on ainakin Saariselän alueen leiripaikoilla mm. Luirojärvellä sellainen ”yhdenhengen kappeli”, jonne mennessä ahistaa, mutta poistullessa voisi hihkua vaikka kuinka. Pääasia on, että jokainen löytää itse itselleen sellaisen purkautumiskeinon, josta poistuessaan on kevyt olo ja hyvä mieli, että aivan naurattaa.

Jos tähän pienen kevennyksen, vesiretkeilyrintamalta: Joskus järjestettiin vesiretkeilyleiri silloin kauan sitten ollessani työelämässä. Oli tarkoitus pitää ruokataukoa ja rantauduttiin maihin. Muuan kaveri tuli valmiin ruoan kanssa, purkki nötköttiä eli sikanautaa. Se oli hänen ateriansa. Hyppy jotenkin jäi vajaaksi, kuului vain pulp pulp, mutta mitä kummaa: Ruokapa ei kastunutkaan. Olihan se suljetussa peltipurkissa, mutta siitä huolimatta kaveri piti sitä koholla, vaikka muuten oli kokonaan veden alla. Käsisuorana ja sikanautapurkki kuivana. Ettei vain toisilla ollut hauskaa, saatte arvata kaksi kertaa, jos ei ensimmäinen osu kohdalleen.

Noustuaan vedestä, rannallaolijat nauroivat katketakseen ja sen verran saivat keskeytettyä kysyäkseen: ”Miksi sun piti sitä purkkia suojella, peltipurkkia?!” Ei siihen löytynyt vastausta, se vain oli refleksinomainen liike.

Ei tainnut olla oikein hyvä, eikä kenties naurattanut yhtään. Mikähän olisi toinen juttu, vähän parempi? No, ehkäpä tällainen, vaikka voi olla, että olen kertonut sen jossain jutussa, mutta siitä huolimatta kerron sen. Se liittyy armeijaan ja varusmiesaikaan.

Muuan varusmies ei tuntenut oloaan kotoisaksi siellä, ei sitten millään. Mietti ja mietti, miten selviäisi sieltä pois. Sitten hän keksi: aina kun näki jonkun paperin, missä tahansa, niin totesi: ”Ei se ole tämä” tai ”ei se ole tämäkään!”
Missä tahansa, komppanian toimistossa, käytävällä, piha-alueella. Ensin se tuntui hauskalta, kaverit nauroivat, kun eivät tienneet, mistä oli kyse. Aina vain: ”Ei se ole tämäkään!” Komppanian vääpeli sattui kuulemaan asiasta ja kutsui kaverin toimistoonsa. Varusmies tuli, käänteli vääpelin pöydältä papereita aivan muina miehinään. ”Ei se ole tämäkään, eikä tämä, eikä tämäkään!”

Vääpeli koetti kysyä, että millainen se paperi sitten olisi. Ei saanut vastausta. Varusmiehen pokka piti. Komppanian päällikkö otti varusmiehen puhutteluun. Ei asia tullut sen valmiimmaksi. Sielläkin kipparin toimistossa käänteli papereita ja totesi: ”Ei se ole tämäkään, eikä tämäkään!”

Lopulta kapteeni ja vääpeli ottivat asian jo todesta ja totesivat, ettei varusmiehellä nyt kaikki ole kunnossa, ottivat yhteyttä ylempään tahoon kysyäkseen neuvoa, kun tuo tilanne alkoi todellakin ärsyttää kaikkia. Varusmiehen pokka piti.
Esikunnassa olivat tulleet siihen tulokseen, ”ettei täällä ketään väkisin pidetä!” ja kirjoittivat todistuksen, jossa henkilö vapautetaan varusmiespalveluksen suorittamisesta. Kutsuivat henkilön toimistoonsa, ojensivat paperin ja sanoivat: ”Sinun ei tarvitse enää olla täällä, sinut on vapautettu kokonaan!”

Kaveri kiitti, kumarsi ja lähti. Päästyään komppanian käytävälle, kuuloetäisyyden ulottumattomiin toimistosta, iloisena heilutti paperia ja hihkui: ”Tämä se on!” Arvata saattaa, mitä toiset ajattelivat. Viimein sai sen paperin, mitä mielestään etsi.

Naurattikohan tämä, kenties vähän. No, jos hieman tuli hymy suupieleen, sekin riittää. Olipahan tämänkin blokin lukijoitten ajatukset kerrankin aivan jossain muualla kuin omissa arkirutiineissa.

Hilpeää tätä päivää ja iloista kesää toivottelen!

Jätä kommentti

*