Opettakaa lapsenne kirjoittamaan kirjeitä ja kortteja!

Nykyaika on sinällään ihan hyvää aikaa. Elämä kulkee eteenpäin. Joka päivä syntyy uutta historiaa. Mikä jää talteen ja mikä ei, niin siitä on kyse.

Eipä tarvitse mennä historiassa taaksepäin, kun kirjeet ja kortit olivat paras tapa saada yhteys toiseen. Kaikki ei tietenkään tapahtunut samalla sekunnilla, kuten tämänpäivän vaatimus näyttää olevan., mutta perille menivät valtamerten taaksekin.
Nykyisin lähettäessäsi tekstiviestin odotat heti vastausta. No, monesti tulee, joskus ei koskaan. Joku vetää välistä ja viestit jäävät menemättä perille kehityksestä huolimatta. Ihan hyvä kaikkineen, mutta se, että jos lähetetään käsinkirjoitettu kirje ja kerrotaan siinä asioita, ne jäävät elämään ikuisesti. Sen sijaan tekstiviestit ja yhtälailla sähköpostiviestit häviävät melkeinpä sen siliäntien. Mistä niissä tilanteissa sitten syntyy historiaa? Ei mistään. Asiat häviävät, dokumentteja ei jää, jos ei asiakseen tallenna ja tulosta.

Sensijaan ”entisaikainen” kirjeenvaihto kirjeitten ja korttien ansiosta on ollut valtavan määrän kirjojen ja elokuvien lähdeaineistona vuosikymmenten ja vuosisatojen ajan niin kauan kuin ihmiset ovat toisilleen kirjoittaneet. Tuo kirjallinen materiaali on samalla seurannut ja peilannut aikaa. Millaisissa tilanteissa ja olosuhteissa ihmiset ovat asuneet ja eläneet, mitä ovat tehneet ja ajatelleet ja niin edelleen.

Käsinkirjoitettuna käsiala säilyy hyvänä ja kun kirjoittaa, siinä on tunteet mukana, koko elämän kirjo. Ehkä niissä näpyttelyissäkin on, mutta siihen ei tarvita muuta kuin näpytellä. Ei tarvitse kynällä tuottaa jokaista kirjainta erikseen. Olen edelleen ihaillen lukenut milloin missäkin vanhoja kirjeitä ja kortteja, joissa käsiala on taidetta ja sen vuoksi tekstejä on ilo lukea. Samalla tuntee koko ajan saman tunnemyrskyn, mitä kirjoittaja on ajatellut.

Käsille olisi todellakin hyväksi kirjoittaa perinteistä kaunoa eikä tämänpäivän tikkukirjaimia, joista puuttuu persoonallisuus. Tekstaamalla eli matkimalla konetekstiä kirjoittaminen on sinällään hyvä, mutta kun perinteistä tapaa käyttää, se kertoo kirjoittajan käsillätuottamisen kyvystä samalla kertaa.

Käsityöt kuuluvat samaan pakettiin ja hän, joka pystyy taiten kirjoittamaan, pystyy myös käsillään tuottamaan kauniita esineitä ja vaikka mitä.

Varsinkin isovanhemmat mielellään ottavat vastaan käsinkirjoitettuja kirjeitä ja kortteja. Niitä on mukava tallentaa ja lukea vuosikymmenten päästä. Lapsen kehitystä voidaan seurata myös samalla tavalla. Ei nimittäin riitä, että vähän sinnepäin osaa käsineen kirjoittaa, vaan että osaa oikein tuottaa käsinkirjoitettua tekstiä. Sama aika siihen menee. Sellaiset lyhyet vastaukset kuin OK, eivät lopulta kerro oikeastaan mitään. Sensijaan kirjoitettu kortti tai kirje kertovat paljon enemmän.

Ei nykyaika sen kiireisempää aikaa ole, ettei ”muka ehditä kirjoittamaan ja kun vielä pitäisi viedä postilaatikkoon ja mistä se lähinkin nyt löytyy ja kun ei ole postimerkkejäkään!” Se on turhaa puhetta!

Siinä missä ostetaan muutakin, niin kassoilla on AINA postimerkkejä saatavilla. Siitä on vain tehtävä tapa. Tämänhetkiset isovanhemmat toivovat varmasti, että lastensa lapset lähettäisivät heille muutakin kuin puhelimella otettuja kuvia tai tekstiviestejä. Jos vaikka ovatkin lähettäjän mielestä hienoja, niin niitten teho häviää lähetettäessä. Kun saajan postilaatikkoon kopsahtaa kirje tai kortti milloin mistäkin, niin se jos mikä ilahduttaa eniten. Näin väitän. Sen vuoksi lähetän aina laulureissuiltani, milloin Norjan kaukaisimmasta sopukasta ja milloin mistäkin. Tiedän niiden ilahduttavan.

Kun lapset opetetaan, niin siitä tulee tapa ja se tarttuu. Vanhempien on vain ottauduttava asiaan.

Odotan saavani, kun lähetin vasta viidelle lasteni lapselle kortin ennen heidän hiihtolomaansa. Enkä vain tekstaria: OK, kiitos kortista.

Kirjoittaminen kehittää niin montaa muutakin asiaa lapsen aivoissa, joten jo pelkästään heidän tulevaisuutensa vuoksi: Opettakaa kirjoittamaan ja lähettämään kirjepostia. Se antaa tulevaisuudessa varmasti paljon enemmän takaisin saati sitten, kun itse ovat samassa tilanteessa vuosikymmenten jälkeen.

Kommentit

  • Eino J. (maallikkona)

    Hyvään asiaan olet tarttunut
    kirjekulttuurin elpyminen on kaunis ajatus.

    Historioitsijat ovat olleet huolissaan myös digi-valokuvien katoamisesta pilvipalvelimiin ja tietokoneiden syövereihin. Eletty historia todella katoaa vaivattomasti – kirjeetkin, mutta kirjoittamisesta on toki nuo kuvailemasi lisähyödytkin, jos kohta tietotekniikkakin on nykyisin hallittava sekin. Tietojamme toisaalta tallentuu eri tietokantoihin päivittäin enemmän kuin entisaikaan vuodessa, joten jotain merkkejä meistä jää automaattisesti, mutta kenelle?

    Niin, onhan meillä toki edelleen arkistolaitos ja monia tutkimuslaitoksia, ja kun ihmismääräkin on runsaampi kuin ennen, niin ”möttösten tai virtasten” historiikkeja on käsiteltävä esim. tilastollisin keinoin – mutta, mitä jälkipolvet isovanhemmistaan tietävät? erään laulun mukaan eräästä isoisästä jäi muistoksi vain olkihattu … ja lapset

    • Hannu Musakka

      Kiitos Eino!

      Niin, kyllähän meistä jää jotain tietoja, muttei suinkaan niitä arkipäivän asioita, joitten ympärille on kirjoitettu vaikka minkälaisia muistelmia ja romaaneja ja joita tietoja ei mikään digitaalinen tallennus- tai vakoilujärjestelmä saa koskaan arkistoihinsa. Se arkipäivän elämiseen liittyvät inhimilliset kokemukset. Ne ovat niitä elämää rikastuttavia muistoja kyseisestä läheisestä tai lähiomaisesta, joitten puuttumista harmitellaan yleensä silloin, kun aika on jo jättänyt.

Kommentointi on suljettu.