Onkohan tässä järkeä?

Lieköhän kenelle tuttu sellainen henkilö kuin Ernesti Oikkonen? Ei varmaan ihan täkäläisiä, mutta siitä huolimatta hänellä on miun mielestäni erinomaisia oivalluksia liikenteestä ja elämänmenosta yleensäkin. Yksi asia, joka häntä on vaivannut jo kauan on nykyinen nuorisomuoti.

Tässä muuan päivänä, kun käväisin kaupalla, niin eikö vain Ernesti seisonut rahakirstun äärellä rikastumismielessä. Karvareuhka päässä ja turkin kauluksetkin käännettynä ylös ja kuitenkin oli kaupan sisätiloissa. Ikuinen filosofi kun on, niin ehtii monta asiaa hoitaa yhtäaikaa.
Samalla kun kone söi, mitä sille syötti, niin Ernestin ajatus kulki aivan muualla. Tervehtiessäni häntä, aivan kuin säikähti.
”Kato terve”, sanoi, painoi nappuloita ja jatkoi:” Siellä on ulkona melkoinen tuiverrus, ihan puistattaa täällä sisälläkin. Mutta oletko huomannut, etteivät nuo nyky-neidit – sanonkin heitä primadonniksi, pienestä palellu. Ajatteles, kun äskön vilkasin ohuissa pitkälahkeisissa kalsareissa kulki ja paljaat jalat olemattomissa tennareissa, nilkat paljaina. Minua alkoi entisestään paleltaa”.
”Olenhan mie huomannut”, vastasin,”mikä lie villitys iskenyt nuoriin naisiin, sitä en ymmärrä miekään”.

Ernesti paineli konetta, väliin hihkaisi ja väliin kirosi: ”Eikö nuo primadonnat ymmärrä, että vaikkei se nyt juuri palella, niin ei montaa vuotta mene, kun alkaa reuma ja muut oireet ilmetä. Sano minun sanoneen, että me sitä vielä ehdimme maksamaan heidänkin sairastelujaan, ei siihen mene montaa vuotta. Eikö ne kotonaan saa iskettyä primadonniensa päähän järkeä, mikä ihmeen muotivillitys keskellä lunta ja pakkasta on tuo. Ihan pitää olla sekopäinen tuollaisen muodin luojakin. Oletko samaa mieltä?”

Vastasin:” Kyllä mie olen, maksumiehiksi vielä joudutaan, kun sotemaksut kunnissa nousevat jo tuollaisen hölmäilyn vuoksi”.

Ernesti alkoi keräämään voittojaan, kolikoita kertyi lopulta kourallinen. Vilkaisi minuun ja sanoi: ”Nämä rahat käytän kyllä itse, niitä ei verottaja eikä kunta vie, ainakaan primadonnien sairaalakuluihin. Lähetäänkö kahville Oskariin? Tarjoan!”

Niin siitä lähdettiin.

Kun päästiin Kaavin pääraitille, niin siinä vastaan tuli äskeisen keskustelumme kohde. Niin hienosti koetti sipsutella, paljain päin, pitkät kalsarit jalassa, avojalat tennareissa ja nilkat paljaina. Käsissä ei ollut mitään muuta kuin ne oli vedetty hihoihin, jotka roikkuivat valtoimenaan. Ja niin viluisen näköisenä ja oloisena. Puhalluksesta olisi kaatunut. Ernesti vilkaisi minuun, oli arvannut ajatukseni, iski silmää ja kuiskasi: ”Meinasin puhaltaa nurin, olisin katsonut, miten tuo primadonna olisi siitä hangesta selvinnyt. Ei varmaan olisi ehtinyt edes käsiään saada hihoista. En viitsinyt, olisi varmaan haastanut käräjille”.

”Mie arvasin nuo siun ajatuksesi, mutta kun pakkasta on liki -30, niin olisi varmaan syyte tullut pahoinpitelystä ainakin, joten parempi kun et tehnyt sitä”, vastasin Ernestille.

Tuumittiin siinä, etteikö kotona voida asiaan puuttua, ennenkuin sairauskierre alkaa. Luulisi vanhemmilla olevan sen verran ja niin paljon vastuuta lastensa hyvinvoinnista.

”Ensi kerralla puhallan nurin ja haluan nähdä, mitä tapahtuu”, virnisti Ernesti ja astuttiin lämpimään Iso-Oskarin aulaan kahville.

Kommentit

  • plokkariukki

    Hannu, mites me Suave ja Brylcreem-miehet, silloin oli vielä oikeita pakkasiakin? Tytöillä oli saumalliset nailonsukat ja tulihan ne minihameetkin hiukka myöhemmin. Palelsiko meitä ja olisiko otettu neuvoja vastaan muuten kuin selkäsaunan uhalla? Ne russakantappukengätkin olivat jäisellä kylätiellä potkurin kanssa tansseista palaillessa aika livakat. En tietenkään minä, mutta pojat, eikö se näin mene?

  • Hannu Musakka

    Sitä mieḱin jäin ajattelemaan, kun kuuntelin Ernestin juttuja, mutta sitten tietenkin unohdin. Tosin Ernesti on jo paljon iäkkäämpi ja kenties kärsii enemmän muistihäiriöitä. Pitää taas, kunhan tapaamme, ottaa asia puheeksi.

Jätä kommentti

*