Pallaksen joiku

Alkusanat:
Runo syntyi hyvin äkkiä, johtuen ilmeisimmin kokemuksista Lapin reissuilta ja näkymistä sieltä. Kirjoittaessa meni aikaa vain parin tiiman verran. Ehkä se on sennäköinenkin, mutta koettakaa kestää. Loppuu se aikanaan, sillä kirjoittaessa tuntui siltä, ettei voi lopettaa, ennenkuin on mielestäni valmis. Opetukseksiko? En tiedä, mutta kenties joillekin jossain tapauksessa, kun maailmaan mahtuu monta erilaista ihmiskohtaloa. Ainakin se, että pitää osata kunnioittaa ihmisiä ja elää sen mukaan!

Mies etelän saapuu pohjoiseen, joka vuosi ja sama aika.
Ei paikkaa hän vaihda milloinkaan, sen aikaan saa Lapin taika.
Hän viime voimillaan tunturiin, nousee, katsoo taivahan rantaa
ja laella joikaa omiaan. Kauas karhea äänensä kaikaa.
Ei ymmärrä kukaan, mitä tarkoittaa, puuttuu joi’usta tärkein – sielu
ja ainut, mitä aikaan saa, on kipeä kurkku ja nielu.
Mies tyytyväisenä kuitenkin palaa Pallashotellin aulaan,
kun nainen häntä lähestyy, sormin hivellen pullon kaulaa.

”Sinä aikaan sait sen, laulun ihmeellisen,
kuinka mahtavasti se soikaan.
Kunhan kippaan tästä hiukkasen,
niin samat tarinat joikaan”,
sanoo nainen ja poistuu aulasta,
ei hellitä pullon kaulasta,
tuoksun imelän jälkeensä jättää.

Mitä Pallas saa aikaan,
mitä liittyy Lapin taikaan,
mikä salaisuus siinä piileekään?
Sitä pitkään miettimään jään.

Mies pohjoisen porojaan paimentaa, joka vuosi ja sama aika,
kun kuulla saa hirveän pauhinan: ”Onko tuossa nyt mitään taikaa?”.
Se ääni saa porot villiintymään, tokka aitauksensa särkee
ja kaikkoaa kauas tunturiin. Tuossa hommassa ei ole järkee!
Tämä poromies, Jouni nimeltään, nyt suunnan ottaa itään
ja kiroten mahtavan metelin. Takana tunturin ei ole mitään.
”Jos kiirettä pidän, niin tavoitan ennen Pallasta tokkani sieltä
ja sitten on aikaa selvittää, mikä rassasi porojen mieltä”.

”Kuka aikaan sai sen, äänen kummallisen,
kuinka tyrmäävästi se soikaan.
Tuskin kukaan järki-ihminen
tuolla tavalla tunnelmoikaan”,
miettii Jouni ja kohti Pallasta
katsoo pitkään, ei ota mallasta,
tänään toiset on repussa eväät.

Mitä Pallas saa …

Pois porojen peräään hän ampaisee, skiido vauhdilla häviää itään.
Jäljet johtavat kohti Pallasta, ei enää ole hätää mitään.
On hanki kantava, ilma sees, eessä viilettää porojen tokka,
jo näkyvät hieman rauhoittuneen, ei tohise hommassa nokka.
Jouni kauempaa kiertää tunturiin kuin tietäen eläinten reitin
ja tokka kun pysähtyy viimeinkin, räiskyy tuli ja höyryää keitin.
Ilman eväst’, eik’ lämpöä koskaan saa pois viilettää porojen perään.
Sen tietää Jouni itsestään, kun kamppeensa kyytiin kerää.

”Ei kai etelän mies, tunturiin otsa hies
ole noussut ja tuskaansa poista.
Se voi olla taas se sama mies,
joka ääntä saa monenmoista”,
tuumii Jouni ja oven aukaisten
kotiin takaisin, saranat naukaisten,
pakokaasuisen hajun jätti.

Mitä Pallas saa …

”Kun nyt porot olen saanut aitaukseen, jutun selvittää tahdon heti,
kohti Pallasta suuntaan kulkuni”, pohtii Jouni, ”ei kutsu nyt peti.
sieltä löytyy varmaan syyllinen, joka hirveää huutoaan toistaa,
pitää opettaa miesrukka joikhaamaan, ettei tarvitse etelään poistaa”.
Siellä hotellin aulassa siemailee kaiken pahan alku ja juuri,
vaikkei mies ole koolla pilattu, on äänensä suuren suuri.
Se raikuu myös aulassa hotellin, nauttii mallasta – uutejuomaa,
silmäluomet päällä silmien, hänet Jouni kyllä huomaa.

Siinä etelän mies joikhaa taas, kukaties,
kenties naiselleen lemmestä laulaa.
Tämän täytyy olla sama mies,
joka silittää pullon kaulaa.
Katsoo Jouni ja hieman hymyää,
täällähän se miesrukka lymyää
ja tuoksua aulaan jättää.

Mitä Pallas saa …

Mies etelän nostaa katsettaan ja tuijottaa Jounia tovin.
”Minä joikaan vain tässä hiukkasen, älä häiriinny siitä kovin”,
sanoo mies ja jatkaa joikuaan, ei kesken voi lauluaan heittää.
Ei joiusta mitään selvää saa, kai pahaaoloaan peittää.
Mies nousee ja laulunsa lopettaa, katsoo Jouniin ja naurahtaa vähän:
”Hei, hellitä hetkeksi, vähäsen, istu viereeni penkille tähän
ja kerro, jos huolesi painaa sua ja minä lievittää niitä saisin,
ota ohralientä hiukkasen, ystävyyteni osoittaisin.

Ei kai pohjoisen mies hotelliin otsa hies
ilman ryyppyä koskaan kulje.
Tuoss’ on täysi lasi, hyvä mies,
kätees suureen vain juomasi sulje”,
tuumii laulaja, olutta siemaillen
ja hieman jotain hyräillen,
tuntuu nauttivan olostaan täällä.

Mitä Pallas saa …

”Mies etelän, nousitko tunturiin ja poistitko tuskaasi tovin?
Voisin opettaa sinua joikhaamaan, jottei poroni säiky kovin.
Se vaatii vain hieman hillintää, ei kaikkeaan tarvitse käyttää.
Kun säästelee ääntänsä hiukkasen, silloin taitojaan voi näyttää.
Tule, lähdes mukaani tunturiin, noustaan skiidolla, nopeemmin käypi.
Pue päälles tämä haalari, ehditään, kunnes ilta ennättäypi”,
puhuu Jouni ja ojentaa kätensä. Mies vastaa:” Oon nimeltäin Eino
ja kun töissäni on painetta, tämä purkamaan on paras keino”.

”Sie aikhaan sait sen, joikhun ihmeellisen,
kuinka mahtavasti se kaikuu,
kunhan muistat vain hieman hillitä,
silloin äänesi kauemmin raikuu”,
neuvoo Jouni ja joikhaa näyttääkseen,
kuinka jokainen ääntä säästääkseen,
soinnin kauniin tunturiin jättää.

Mitä Pallas saa …

Mies etelän, laella tunturin, ottaa Jounin neuvoista vaarin
ja tullessaan hotelliin takaisin, he muistavat tutun baarin.
Kättä paiskaten pihalla hotellin, juttu jatkuu ja lentävät huulet.
Tämä ystävyys saa näin sinetin. Nyt puhaltaa hyvät tuulet.
On Jouni jo valmis lähtemään ja jättämään etelän miehen,
mutta kutsun kotiinsa esittää, piirtää ajoreittinsä tiehen.
”Tuosta ajaen, tuosta oikeaan, sitten suoraan vain perille saakka.
Voit tulla meille asumhan, ettei vaivaa etelän taakka”.

Joiku aikaan sai sen, tämän ystävyyden,
Jouni – poromies, turisti – Eino,
joka miettii vähän, hiukkasen.
”Joiku ystävyyteen on paras keino”,
tuumaa Eino, kun ottaa mallasta,
läpi ikkunan katsoo Pallasta,
elo hymyilee hänelle tänään.

Tätä Pallas saa aikaan,
tämä liittyy Lapin taikaan,
tämä salaisuus tässä selviää:
Ystävyyttä ja elämää!

Jätä kommentti

*